Uutiset Elämänmeno Urheilu Puheenvuoro Näköislehti Blogit Verotiedot

Olympiareissu Korean maaseudulla

Matka Etelä-Korean PyeongChangin olympialaisiin oli itsellekin tietyllä tapaa jonkinlainen unelmien täyttymys. Tutustuin lähes 7 vuotta sitten sattumalta Jämin hiihtoputkessa erääseen hauskaan nuoreen mieheen. Tuolloin 20-vuotias veijari esitteli itsensä Ristomatti Hakolaksi. Vaikka olen aina ollut kestävyysurheilumies ja rakkaus kotipaikkakunta Kankaanpäähän on aina ollut vahva, niin vain hämärästi muistin kuulleeni nimen Ristomatti Hakola. Kaveri ei ollut vielä siirtynyt aikuisten sarjaan ja nuorten sarjojen urheilijoiden seuranta oli jäänyt väliin. Sain kuulla, että hänen viimeiset meriittinsä olivat edelliseltä talvelta sekä sprintin, että 15 km Suomen mestaruudet alle 20-vuotiaiden sarjassa. Ystävystyimme hyvin nopeasti ja myös Ristomatin isästä tuli erittäin hyvä ystäväni. Hieman myöhemmin Hakola-nimisten ystävien piiriin liittyi äiti Anneli. Sitten liityin Tuomon joukkoon kiertämään Ristomatin mukana jokaisen kotimaan kilpailun. Hiihtäjän menestyksen kautta aloimme mahdollisuuksien mukaan Tuomon kanssa reissaamaan myös kansainvälisiä kisoja. Ensimmäinen niistä oli Otepään maailmancup tammikuussa 2015 ja sitä seurasi Falunin MM-kisat kuukautta myöhemmin. Omalta osaltani olen heti tutustumisen jälkeen halunnut tehdä Ristomatin menestyksen eteen sen kaiken mahdollisen, mitä omilla vahvuuksillani pystyn auttamaan. Monesti olemme porukalla naureskelleet, että oman taustahääräämiseni aloitin suoraan huipulta. Sillä ensimmäinen Ristomatin kisa, jossa olin mukana, oli kevään 2012 suorastaan sensaatiomainen Suomenmestaruus 50 km kisassa kaikkien aikojen nuorimpana. Tuon kisan jälkeen tajusin, että tällä kaverilla on mahdollisuus nousta maailman huipulle. Samana keväänä muistaakseni juttelimme ensimmäistä kertaa Ristomatin kanssa, että jonain päivänä vielä lähdemme porukalla olympialaisiin. Nyt ne Ristomatin ensimmäiset olympialaiset on koettu ja monella tapaa reissu Etelä-Korean maaseudulle oli tunteikas ja tapahtumarikas. En puhu vain Ristomatin upeasta menestyksestä sprintissä, vaan kaikista mahdollisista kommelluksista. Oman matkani varasin heti kauden ensimmäisten kisojen jälkeen marraskuussa. Laskeskelin, että Ristomatti hiihtää terveenä ollessaan olympialaisissa varmuudella sprintin, normaalimatkan viestin ja sprinttiviestin. Sen mukaan oman matkani pituudeksi tuli 11 päivää – päivä ennen sprinttiä paikalle ja päivä jälkeen sprinttiviestin kotimatkalle. Olin sen verran myöhässä reissun suunnittelussa, että jouduin puolivälissä vaihtamaan hotellia, koska ne olivat niin täynnä. Melko soitellen sotaan tuli Aasiaan lähdettyä, sillä ennen matkaa en ollut edes tutustunut, millaisissa hotelleissa yöni vietän. Tiesin vain hotellien nimet, mutta en vaikkapa sitä, missä päin Koreaa ne sijaitsevat ja missä kisapaikat ovat suhteessa niihin. Osin tästä johtuen saapuminen Koreaan oli isoin kulttuurisokki, mitä ikinä olen kokenut. Yksin olin reissussa, niin ennen reissua yllättäen hieman jännittikin. Onneksi perillä vastassa olivat ja ensimmäiset kaksi päivää seuranani olleet Tiina ja Kimmo Jääskeläinen, Kankaanpään Citymarket-kauppiaat. Ei ihan yksin tarvinnut alkaa tutustua Korean meininkiin. Laukku hotellille rannikkokaupunki Gangneungiin, vaatteiden vaihto ja tapaamaan Jääskeläisiä toiseen kaupunkiin noin 50 km päähän. Puolituurilla ja ystävällisen korealaisen oppaan avustuksella onnistuin ostamaan automaatista junalipun ja löysin olympialiikenteen keskusasema Jinbuun, jossa liityin Tiinan ja Kimmon seuraan. Sitten edessä olikin se ensimmäinen sokki eli ruokailu. Ruokalistoissa oli koko reissun ajan hyvin vähän, jos ollenkaan englantia. Sen sijaan kaikissa listoissa oli aina kuva ruoka-annoksesta. Niistä kuvista oli lähes mahdotonta saada varmuutta, onko annoksessa kalaa, kanaa, nautaa tai sikaa? Puhumattakaan siitä paljon puhutusta koiranlihasta! Tarjoilijoilta sai hyvin harvoin apua, koska juuri kukaan ei puhunut sanaakaan englantia. Tiinan ruoka-annos oli jotain savukanaa, joka jäi kokonaan syömättä, koska kananpalaset olivat kaikki keskeltä raa’an punaisia. Kimmon kanssa päädyimme eksoottisen näköiseen pitsaan, joka ei kyllä mikään makuelämys ollut. Se näytti lähinnä isolta tortillalta, jonka päälle täytteet oli ladattu. Parhaiten ruuan löytäminen sujui siten, että turistit tukeutuivat toisiinsa. Kannatti aina kysyä muilta jo annoksensa saaneilta turisteilta, millainen itse kunkin annos oli ollut? Pystyikö sitä syömään tai oliko peräti hyvää? Heti jonkun todetessa, että oma annos oli ihan syötävää, niin sitten kaikki tilasivat samaa ruokaa. Jostain syystä itse en läheskään joka päivä löytänyt ruokaa, joka olisi helposti mennyt alas. Ruokailu koko reissun ajan oli kovin epäsäännöllistä ja parina päivänä ei tullut syötyä yhtään mitään. Epäsäännöllisyydestä johtuen oikeastaan koko ajan oli vatsa enemmän tai vähemmän kipeä ja ummetuksesta tuli tuttu juttu. Siihenkin tottui ja muutaman kerran koin iloisen yllätyksen, kun sain eteeni maukkaaksi osoittautuneen annoksen! Pääasia toki oli kisojen seuraaminen ja oman matkani ensimmäisenä iltana lähdin Jääskeläisten kanssa seuraamaan ampumahiihdon takaa-ajokisoja. Sitten tuli se toinen iso sokki eli jäätävä kylmyys ja tuuli. Ristomatti siitä kylmyydestä itse Koreaan saavuttuaan heti mulle viestitteli, ja kotona TV:stä olin ehtinyt katsoa miesten yhdistelmäkisan ja todeta sen hirmuisen tuulen. Olen moneen keliin tottunut ja Lapissakin hiihdellyt pitkiä lenkkejä jopa 40 asteen pakkasessa. Se, mitä paikan päällä odotti, oli jotain uskomatonta. Vaikka pakkasta oli vain 12 astetta, niin se myrskytuuli teki säästä kylmimmän, mitä ikinä olen kohdannut! Ja toiset hiihtivät siinä kelissä kilpaa! Onneksi sää muutaman päivän jälkeen muuttui kuitenkin täysin – oli aurinkoa ja lämmintä. Seitsemän tunnin aikaerorasitus oli päällä, väkisin syöty ruoka ja neljä tuntia elävänä jääpuikkona ampumahiihtostadionilla. Lopulta myöhään puolenyön maissa hotellille päästyäni kelasin mielessäni, minne ihme paikkaan olen tullut. Reissua oli vielä 10 päivää jäljellä. Tuossa vaiheessa ei naurattanut. Lisäksi Kimmo ja Tiina itse saman kokeneena tuntuivat olevan aidon iloisia mun shokista. Tervetuloa Tero Koreaan! Umpiväsymyksestä huolimatta nukahdin vasta yöllä viideltä ja heräsin iltapäivällä kahdelta. Jostain syystä aikaerosta toipuminen otti todella koville ja vasta viidentenä päivänä ehdin ensimmäistä kertaa aamupalalle, joka päättyi kello 9.30. Kimmo ja Tiina oman reissunsa aikana eivät edes yrittäneet nousta aamupalalle, vaan söivät sen aina myöhemmin lähikahvilassa. Kesti oman matkani viimeisille päiville ennen kuin aloin maantieteellisesti hahmottamaan, missä eri kisapaikat, olympiakylä ja kaikki muut kohteet sijaitsivat ja miten busseilla mihinkin paikkaan löydän. Missä tahansa liikkuikin, niin joka paikassa loistivat tuhannet iloiset puna-asuiset paikalliset vapaaehtoiset järjestäjät. Yksi pikku ongelma vaan, että 99 prosenttia heistä ei puhunut sanaakaan englantia. Esimerkiksi keskusbussiasemalla yrität selvittää, millä bussilla pääset vaikkapa murtomaahiihtostadionille ja et ymmärrä yhtään mitään, mitä oppaat omalla kielellään puhuvat. Eikä bussikuski osaa sanoa kuin koreaksi, minne hänen bussinsa on menossa. Taas kerran jo omat harhareissunsa tehneet turistit olivat se tärkein apu, miten aloin löytämään oikeilla busseilla haluamiini paikkoihin. Kotimatkalle lähtiessä mietinkin, että musta tulisi aivan loistava opas olympialaisten jälkeen alkaviin paralympiakisoihin. Hieman asenteelliselta ja negatiiviselta varmaan lukijan mielestä vaikutan, kun tätä reissuraporttia rustailen. Ei saa ymmärtää väärin, sillä kyllä olympiareissu oli upea kokemus. Seuraava lomamatkani tosin melko varmasti ei suuntaudu Koreaan. Kaikki tämä shokki olisi varmasti ollut lievempi, jos olisin etukäteen ottanut selvää, minne olen menossa. Enpähän saanut tällaista toimeksi. Väkisinkin tuli miettineeksi, mitä järkeä on tuoda olympiakisoja Korean köyhälle maaseudulle keskelle ei mitään. Useimmin kuultu perustelu on, että kansainvälinen olympiakomitea KOK yrittää juurruttaa uusia lajeja uusiin maihin. Henkilökohtaisesti en usko, että yksikään korealainen lapsi näiden kisojen jälkeen alkaa harrastaa hiihtoa, ampumahiihtoa tai mäkihyppyä. Myöskään Korean TV-kanavat eivät näyttäneet mitään muita lajeja, kuin niitä, joissa oli heidän omia menestyviä urheilijoitaan. Eli pikaluistelua, kaukalopikaluistelua, taitoluistelua, curlingia, kelkkailua ja siihen päälle korealaisten jääkiekko-ottelut. Mäkihyppytornit olivat muuten paikallisille ylivoimaisesti se eksoottisin nähtävyys. Sen ymmärsi siitä, että päivästä toiseen valtavat määrät korealaisia otattivat itsestään kuvia hyppyrimäet taustana. Kotikatsomoissakin saatiin todistaa, että kisakatsomot maastohiihdossa eivät olleet aina läheskään täynnä. Vaikka hiihtostadionille mahtui vain noin 7000 ja ampumahiihtostadionille noin 4000 katsojaa. Latujen varsillehan ei olympialaisissa päästetty lainkaan katsojia. Tunnelma muodostui siitä, että stadionilla suomalaiset löysivät aina toisensa ja porukka kerääntyi omaksi tiiviiksi ryhmäkseen. Se oli sitä yhteisöllisyyttä, että kaukana kotimaasta jokainen sinivalkoinen oli jokaisen toisen sinivalkoisen kaveri! Eihän sitä siihen voi tietenkään verrata siihen, mitä itsekin sain kokea Falunin ja Lahden MM-hiihdoissa, joissa paikalla oli kymmeniä tuhansia ihmisiä ja kyse oli valtavista kansanjuhlista. Korean kisakatsomot olivat erilainen kokemisen arvoinen kokemus. Ruoka- ja juomapisteet stadionilla olivat silti rajusti alimitoitettuja. Ensimmäisenä kisapäivänä ampumahiihdossa tilanne oli kuin suoraan ankeasta mustavalkoisesta Kaurismäen elokuvasta! Alueella oli tuhansia katsojia varten tasan yksi metallikontti, jossa kylmissään olevia ihmisiä palveli yksi kassa. Jonottaminen siihen ryhtyneiltä kesti lähes kaksi tuntia. Kisojen edetessä näitä oransseja kontteja sentään ilmestyi useampia ja tilanteesta tuli jollain tapaa siedettävä. Itse kilpailut urheilijoiden kannalta sujuivat kyllä erittäin mallikkaasti läpi koko kisojen. Ristomatin vieraana pääsin tutustumaan myös urheilijoiden kisakylään, joka sekin oli omanlaisensa kokemus. Ei käynyt kateeksi noita olosuhteita, missä Ristomattikin vietti kolme viikkoa. Urheilijoiden asunnot olivat melko ahtaita ja nenä haistoi sementin tuoksun. Kahden hengen makuuhuoneiden sisustus oli sängyt ja pieni yöpöytä, eikä mitään kaappeja. Valtavia varustemääriä säilytettiin lattialla. Yhdessä huoneistossa oli neljä makuuhuonetta eli huoneistossa asui kahdeksan urheilijaa. Yhteinen keittiö oli pieni ja kapea, jossa oli pöytä, neljä tuolia sekä pieni televisio. Siinä sisustus kokonaisuudessaan. Lisäksi kisakylässä oli valtava kisaruokala ja 2 900 urheilijaa kohti peräti yksi kuntosali ja yksi pelisali, jossa hieman biljardipöytiä ja videopelikoneita. Ulkoalueet olivat oikeastaan pelkkää hiekkapihaa. Monien kommelluksien värittämien kokemusten lisäksi näiden kisojen kruunu omasta puolesta oli tietenkin Ristomatin menestyminen sprinttikisassa, mikä oli heti oman matkani toisena päivänä. Elän vahvasti tunteella mukana tässä Ristomatin hiihtotouhussa, ja siellä me katsomossa yhdessä itkimme Kimmon ja Tiinan kanssa äänet käheinä. Omanlaistansa oli kisan seuraaminrn katsomossa. Kävelen levottomasti edestakaisin, pysähdyn paikalle ja lähden taas päämäärättömästi liikkeelle. Vähän väliä kisapäivän aikana silmiin pukkaa kyyneliä, jännitys tuntuu koko kropassa ja seuraavassa hetkessä yritän taas kasata itseäni. Ristomatin hiihtosuoritusten aikana huudan stadionin katsomosta koko ajan ohjeita ja kannustusta, joita hiihtäjä ei kuule. Sellaista se oli 3–4 tunnin ajan sprintin karsinnan alusta lopullisen olympiafinaalin maaliintuloon asti. Viime vuonna Lahden MM-kisoissa se oli aivan samaa. Yhdessä vaiheessa siellä katsomossa kuulin jonkun selkäni takana sanovan, että ”Team Hakolan mies vähän eläytyy”. Yksi hauska episodi oli myös kohtaaminen Ruotsin kuninkaan kanssa. Pienessä suomalaisporukassa eräs nainen vieressäni innostui, kun huomasi Kaarle Kustaan seisovan takanamme. Hän pyysi pikaisesti kuninkaalta lupaa ottaa valokuva hänen kanssaan ja kuningas hieman hämillään suostui. Heti perään itsekin nopeasti otatin kaverikuvan kuninkaan kanssa. Tämä oli mahdollista, kun kuninkaan turvamiehille sattui ”nukahdus”. Tämän jälkeen loppukisapäivän ajan turvamiehet ponnekkaasti estivät muiden yhteisvalokuvaan toivovien pyrkimykset. Korea on nyt taakse jäänyttä elämää ja yhtäkään sekoilua bussien kanssa, yhtäkään epäonnistumista ruokien valinnassa, yhtäkään yksinäistä hetkeä, kylmässä palelua ja tuskastumisia kielitaidottomien oppaiden kanssa en vaihtaisi pois. Kaikki se oli sen arvoista, kun tunteikkaassa hetkessä pimeällä jo lähes tyhjällä stadionilla kohtasin kahdestaan Ristomatin onnistuneen sprintin jälkeen. Paljon oli aikaa vierähtänyt siitä, kun 20-vuotias finninaama hämmästeli, kun en häntä ensikohtaamisellani tuntenut. Näin Ristomatti nimittäin myöhemmin minulle totesi ajatelleensa. Usein todetaan, että suomalaiset ovat urheiluhullua kansaa. Se on mielestäni ristiriitainen käsitys. Urheilumenestyksen vaatimisen suhteen näin varmasti on. Itse en ikinä ole jakanut sitä hokemaa, että vain mitaleilla on väliä. Kyllä se omaan korvaan särähti, kun muutamaan kertaan kuulin toteamuksia, että Suomen miesten hiihtokisat ovat menneet kaikilta surkeasti. Näillä hetkillä maltoin olla toteamatta, että Hakolahan oli kuudes. Mitä sitä ääneen sanomaan, koska kuuroille korville se olisi kaikunut. Ristomatin taustalla olevan tiimin tiivis yhteistyö jatkuu hänen uransa loppuun asti. Vaikka hän ei olisi Koreassa läpäissyt karsintaa 30 parhaan joukkoon ja vaikka hän olisi jo nyt saavuttanut uransa parhaat hiihdot. Ihmisillä elämänalasta riippumatta on mielestäni hyvä olla unelmia ja on tärkeää tehdä tinkimättömästi töitä unelmiensa toteutumiseksi. Omasta mielestäni tärkeintä on se huippu-urheilijan usein hyvinkin pitkä matka, minkä hän on saanut kulkea yksin ja kaikkien häntä tukevien ihmisten kanssa kohti unelmaa. Ennen kaikkea se, että on nauttinut siitä pitkästä matkasta. Mitä itse valitsisit kahdesta seuraavasta ääripään vaihtoehdosta? Teet 20 vuotta rajusti töitä kärsien ja tuskaa kokien ja lopulta voitat olympiakultaa. Vai teet 20 vuotta rajusti töitä, nautit siitä työntäyteisestä taipaleesta ja urasi tärkeimmällä hetkellä epäonnistut. Hetkeäkään epäröimättä valitsisin jälkimmäisen. Ristomatti sanoi muutama viikko sitten Vantaan SM-hiihtojen jälkeen, että ”Hei Tero, vaikka mun ura loppuisi tähän, niin mä oon tosi tyytyväinen siihen”. Olin täysin samaa mieltä. Kaapissa oli tuolloin 4 henkilökohtaista SM-kultaa, kolme neljättä sijaa maailmancupeista ja kaksista MM-kisoista sijat 6 ja 9. Nyt tuohon listaan lisättiin olympialaisten 6:s sija. Kypsiä sanoja nuorelta urheilijalta, jonka tavoite on ollut pikkupojasta lähtien jonain päivänä olla maailman paras hiihtäjä. Joka seuraavan kerran tavoittelee unelmaansa vuoden päästä Seefeldin MM-hiihdoissa. Aloin muuten jo tutkimaan matkan järjestämistä Seefeldiin ja mukaan saa liittyä!