Ladataan
Uutiset Elämänmeno Urheilu Pesäpallo Puheenvuoro Näköislehti Blogit Live Koronavirus

Juoksin lapsena ilman housuja ja halusin kirjallisen sopimuksen siitä, että minua totellaan huhtikuuhun 2007 asti – lapsuusmuistot eivät ole krääsää vaan muistutus siitä, että jokainen on oman elämänsä paras koomikko

Kuluneet kuukaudet ovat antaneet itse kullekin tilaisuuden mitä erilaisempiin ajanviettotapoihin. Minulle paluu lapsuudenkotiini on kirjaimellisesti avannut ovia – nimittäin kellariin, ja sitä kautta muistoihin. On uskomatonta, kuinka vähän alle 25-vuotias ihminen muistaa elämästään. Vähän. Kenties vielä uskomattomampaa on, kuinka paljon minua vuosikymmeniä vanhemmat muistavat. Kaiken, tai ainakin melkein. Lapsuuskuvien järjesteleminen on saanut aikaan kenties tämän vuoden hysteerisimmät naurut. Se on myös paljastanut persoonastani puolia, joiden olemassaolo järkyttää minua. Todistuskappaleet osoittavat kiistattomasti, että olen pienenä päätynyt vieraisiin sänkyihin. Tämä on tapahtunut useimmiten joko nukkumaanmenoajan kynnyksellä tai yön pimeinä tunteina. Olen sulkenut silmäni yhtä reippaasti niin mummulassa, kesämökillä kuin Tanskan Legolandista kotiinpäin matkaavan auton turvaistuimessakin. Valokuvat eivät valehtele myöskään erään säädyttömyyden kohdalla – olen viettänyt suurimman osan ensimmäisten vuosien elostani joko ylä- tai alaosattomissa. Yyterin sannoilla esittelin kylkiluitani, kotona reisilihaksiani. Eniten häpeän tunnetta aiheuttaa kuitenkin se, että kuljin vuosia päässäni lippalakki, johon on painettu kultaisella numero yksi. Luulin ilmeisesti voittaneeni NBA-mestaruuden tai olympiakultaa, vaikka kyse oli piirikunnallisista. Onneksi aika on luonut minulle kypsyyttä ja kykyä irtautua kyseisestä käytöksestä. Nykyisin käytän lippalakkeja, joissa ei lue yhtään mitään. Valokuvien lisäksi pahvilaatikkojen uumenista on pompahtanut esiin runoja, kirjeitä ja muistilappuja. Sekä sanahelinöitä, joiden sisältöä on mahdotonta edes yrittää ymmärtää. Viisivuotiaana raapustettu ruokaohje espanjalaiselle lihapadalle. Anteeksipyyntölappunen omalle sisarukselle siitä, että tänään en ole ollut kiva. 24.4.2007 asti voimassa ollut kirjallinen sopimus siitä, että tehdään niin kuin minä sanon (miksi en laittanut voimassaoloaikaa pidemmäksi). Unohtamatta legendaarisia kirjeitä joulupukille: "Tänä vuonna en ole ollut parhaassa vireessä. Mutta olen yrittänyt olla kuitenkin. Siksi toivon vain 11 lahjaa." Omaksutaan itseemme tämä koruton ylpeys. On ihan ok toivoa ensi jouluna 11 lahjaa, vaikka ei olisikaan vuoden lopuksi tyytyväinen sen paremmin itseensä kuin maailmaankaan. Riittää, että yritti. Ja jos jälkikäteen naurattaa, voin vakuuttaa, ettei kaikki nyt niin pieleen mennyt. En silti ihmettele, että äitini piilotti kirjeen mehumaijaan. Kirjoittaja on oikeustieteen opiskelija, jolle kirjallisten sopimusten tekeminen on yhä tärkeää.