Ladataan
Uutiset Elämänmeno Urheilu Pesäpallo Puheenvuoro Näköislehti Blogit Live Koronavirus

Lasten kanssa vietetyt hetket kiitävät ohi

Olen kahden lapsen isä. Tuntuu, etten ole vieläkään oikein tottunut siihen. Eihän tässä niin monta vuotta ole vielä opeteltu tätä isyyttä. Lapset ovat kuitenkin ehtineet kasvaa. He tekevät sen nopeasti, niin kuin lapsilla on tapana. Mukana ei tahdo pysyä. Ajattelen usein, että en haluaisi luopua hetkistä heidän kanssaan. Katsellessani heidän leikkejään muotoilen usein mielessäni: "haluaisin muistaa mahdollisimman paljon siitä, kun olitte pieniä." Näen jo lasteni silmistä, kuinka olen se vanha kalkkis, joka ei ymmärrä mistään mitään. Haluaisin muistaa, kun aivan pienenä ilmoitit tekeväsi "ipi-itse", jos et kaivannut kenenkään apua. Tai miten pyöräilimme ympäri Poria etsimässä yhä uusia leikkikenttiä valloitettavaksi. Miten rakastat järjestää juhlia. Suunnittelet niitä viikkokausia. Koristeita pitää olla, oli sitten äitienpäivä tai syntymäpäivä. Voit tehtailla päivänsankarille innostuksissasi toistakymmentä korttia. Niistä saadaan karsittua kovalla neuvottelulla muutama, jotka annetaan onnelliselle vastaanottajalle. Miten parin päivän erossa olon jälkeen hymyilit silmät kosteina ja sanoit murtuneella äänellä: "on ihana kuulla ääntäsi, isä". Toinen on aivan erilainen, mutta tuntee ja kokee yhtä paljon. Kunsinua kehottaa tekemään jotain, mitä et todellakaan haluaisi tehdä, kuten laittamaan paidan päällesi, raivostut, sillä se on kauhein itsemääräämisoikeutesi loukkaus mitä kuvitella saattaa. Raivokohtauksen jälkeen hyväksyessäsi vastentahtoisesti tilanteen kuljet murjottaen kaksinkerroin taipuneena, täydellisen alistuneena, rystyset lattiaa viistäen. Päälle näkyy täydellisesti, mitä koet sisälläsi. Etsimme jatkuvasti Batmanin housuja sohvan alta. Kun autan sinua, sanot "kiitos isä ihanainen, ei kun... ihamies". Kun tulet sisään, lippiksesi ja sukkasi ja usein myös paitasi putoavat kynnysmatolle tai sen liepeille. Niiden paikka on siinä. Kohta näitä lapsia ei enää ole. Vaikka persoona säilyisi pohjimmiltaan samana, elämä on alituista muutosta. Lapset kasvavat, niin kuin pitääkin. Luopuminen on silti vaikeaa. Hetkittäin sitä tietysti haluaisi olla jossain aivan muualla kuin sietämässä lapsen loppumattomalta tuntuvaa taistelua unta vastaan – tai sitä, kun hän haluaa jotain mitä ei voi saada. Kun kerran olet antanut periksi, lapsi tietää, että se on mahdollista toisenkin kerran eikä jankkaamiselle näy loppua. Silloin lohdutan itseäni, että tämäkin on vain ohikiitävä hetki. Yritän olla mahdollisimman paljon läsnä ja nauttia – niistä vaikeistakin hetkistä. Muistot jäävät, mutta niistäkin on vaikea pitää kiinni. Niillä on tapana haalistua ja muuttua matkan varrella. Valokuvia, videoita ja joitain muita dokumentteja jää muistin tueksi, mutta nekin ovat haaleita varjoja elettyihin hetkiin verrattuna. Uudelleen noita hetkiä ei voi kuitenkaan elää.