Ladataan
Uutiset Elämänmeno Urheilu Pesäpallo Puheenvuoro Näköislehti Blogit Live Koronavirus

Kolumni: Kirjahyllyissä komeilee enimmäkseen koriste-esineitä ja valokuvia – kirjakaapit täynnä kirjoja ovat harvinaista kamaa

Muistan kuinka kerran, harvinaista kyllä jaloittelin ehtoohämärissä kylätien tuttua raittia, mitään kiirettä ei ollut. Vilkuilin ikkunoita, siinä aikani kuluksi, ja tulin havainnoineeksi sisustusta siksikin, kun talot olivat tuttuja huonejärjestykseltään – kaikki samantyyppisiä vanhoja omakotitaloja. Ikkunasta avautui valaistu näkymä ns. olohuoneeseen, kamarintapaiseen siis, vähän paremmin sisustettuun ehkä. Vanhastaan semmoisen kamarihuoneen sisustukseen on kuulunut sohva, nojatuolit, vähän parempi pöytä ja siihen kuuluvat tuolit ja iso seinäkaappi – sekä sen yhteydessä hyllykkö kirjoja varten. Rupesin jostain syystä tarkkailemaan, miten tienvarsitaloissa oli sen kirjahyllyn laita. Kiinnostus kirjahyllykköä kohtaan johtui omassa lapsuudenkodissani vallinneesta tilanteesta. Kummastuksekseni havaitsin pian, että olihan noita hyllyjä joka torpan kamarissa – mutta ulkoiseen pimeyteen paistoi valaistusta huoneesta enimmäkseen laudakkoja, joilla komeili edustava valikoima erilaisia koriste-esineitä, maljakoita ja riveittäin valokuvia asukkaitten elämän juhlahetkistä. Vihkikuvia, rippikuvia, valmistujaiskuvia. Olihan siellä hyllyllä ilmeisesti jokin kirjannäköinen esinekin – perheraamattu tai Uusi Testamentti. Mutta oikea kirjakaappi kirjariveineen loisti poissaolollaan. Korvaan tarttui jokunen päivä sitten ilmaisu, jossa todettiin, että kirjoja eivät hanki kotiinsa kouluttamattomat ihmiset. No, eihän maastamme juuri enää kouluttamattomia ja siis sivistymättömiä kansalaisia löydykään, meillähän on tasoltaan maailmankuulu opetuslaitos! Mutta tämän aika lailla kouluja käyneen kansan keskuudessa näkyy siis kirjallisuuden harrastus kohta olevan menneen talven lumia, hupenee hupenemistaan! Kirjakaapit täynnä kirjarivejä ovat näköjään harvinaista kamaa. Sehän on ihan pelottavaa. Omassa lapsuudenkodissani oli kirjoja ja kirjahyllyköitä, varsinaisia kirjakaappejakin peräti kolme. Niiden runsaaseen tarjontaan tutustuin sekä luvalla että luvatta – pelkkiä koristeita kirjat eivät olleet koskaan. Jotkin ehkä olivat ikä- ja kehitystasolleni vanhempien mielestä liian vaativia, mutta ikähän karttui. Mielenkiintoisin fakta asiassa on se, että vanhempani eivät suinkaan olleet kouluja käynyttä väkeä. Isä oli tosin saanut peräti käydä Ypäjän Perttulan kansakoulun kaikki kuusi luokkaa (ja sitten rengiksi Jaakkolaan), äiti, ison lapsilauman nuorimmaisia, sai Iissä asuneen vanhimman sisarensa luona asuen, opiskella vain kolme luokkaa kansakoulua… Mutta kummallakin oli koko iän kyltymätön halu tietää ja lukea, oppia. Ja niin lapsuudenkodissani oli kirjoja ja kirjahyllyjä, ne kuuluivat sisustukseen niin varhaisesta iästä kuin muistan. Lahjaksi saatiin ja annettiin kirjoja, niin jouluksi kuin merkkipäivisin. Ehdottomasti kirjojen paljous oli tae meidän lastenkin karttuvalle yleissivistykselle. Niinpä suren kotien kirjahyllyjen katoa! Kirjaa ei korvaa tietokone tai internet. Vastapainetun kirjan painomusteen tuoksua, paperisivujen tuntua sormissa ei korvaa mikään tekniikan ihme. Eikä mikään voita sitä ihanaa jännityksen tunnetta, kun saa avata uuden kirjan, lukea sen ensimmäiset rivit. "Oikea kirjakaappi kirjariveineen loisti poissaolollaan.