Ladataan
Uutiset Elämänmeno Urheilu Pesäpallo Puheenvuoro Näköislehti Blogit Live Koronavirus

Saanko luvan? Et, valtio kieltää! Tanssiminen oli Suomessa vuosia rikos: Uusi kirja kertoo tanssikiellon vuosista

Helpoksi on mennyt. Suomalainen voi sovitella uusia kiiltonahkakenkiä tapanintansseihin ilman pelkoa viranomaisten yllätysiskusta. Jouluruokia sopii sulattaa parketilla ilman, että takaraivossa kummittelee pelko käräjistä, sakoista tai peräti vankisellin oven rautaisesta kolahduksesta. Toisin oli 1940-luvun Suomessa. Valtakunnassa vallitsi tanssikielto. Termi tanssikielto saattaa olla tuttu vanhan kansan puheista tai maininnoista historiankirjoissa. Kunnon tutkimus aiheesta on kuitenkin vasta valmistumassa. Tampereen yliopiston historiantutkijat Seija-Leena Nevala ja Marko Tikka julkaisevat alkuvuodesta 2020 kirjan Kielletyt leikit: tanssin kieltämisen historia Suomessa 1888– 1948 (Atena). Tohtorikaksikko on tehnyt haastatteluita, lukenut vanhoja lehtiä, kolunnut arkistoja ja oikeuksien pöytäkirjoja. Nyt he voivat ensimmäisinä tutkijoina muotoilla arvion tanssikiellon takia rangaistuista kansalaisista. –  Pelkästään vuosina 1942– 1944 tuomion sai noin viisitoista tuhatta suomalaista. Suurin osa heistä oli alaikäisiä tyttöjä, tutkijat sanovat. Tutkimuksesta paljastuu, ettei tanssikielto ollut vähäinen kuriositeetti. –  Suomen tiukka tanssikielto on kansainvälisesti poikkeuksellinen, sillä on pitkät historialliset juuret ja varsinkin monelle sota-ajan nuorelle se on ollut aikakauden avainkokemus, Nevala ja Tikka summaavat. Yhden tanssin häät Joulukuussa 1939 tanssimisesta tulee rikos. Neuvostoliiton hyökkäys Suomeen käynnistää sotavuosien poikkeusolot. Normaalia elämää pidetään silti yllä kaikin voimin. Huvittelukin jatkuu. Elokuvateatterit esittävät hilpeitä komedioita, teatterit ja ooppera jatkavat näytäntöjään, viinaakin saa juoda. Vain tanssi kielletään. Kielto on tiukka. Häissä luvataan yksi tanssi, hääpari saa tanssia valssinsa. Useampi pyörähdys vie rikollisten kirjoihin. –  Esimerkiksi Ylöjärveltä on tapaus, jossa pariskunnan katsottiin järjestäneen hääjuhlassaan tanssit. Sekä morsian että sulhanen tuomittiin sakkoihin, Marko Tikka kertoo. Sakot ovat tavallisin rangaistus. Vain uhmakkain väki tuomitaan vankilaan: erityisen raskauttavaa on kiellon toistuva rikkominen sotatoimialueelle eli rintaman läheisyydessä. Samalla kun tanssiminen on kiellettyä, tanssin katseleminen sallitaan. –  Lähes kaikissa sotavuosien suomalaiselokuvissa on tanssikohtaus. Valkokankaalta näkee kiellettyä hedelmää, jopa tanssimista ravintolassa. Siis toimintaa, joka pysyy kiellettynä vielä sodan päätyttyä, Nevala huomauttaa. Kieltoon sisältyy erikoisia poikkeuksia. Tanssia saa edelleen opettaa, ja esimerkiksi Helsingin tanssikouluihin on ruuhkaa. Viranomaiset pysyvät kuitenkin valppaina. Tanssikoulujen parketeilta saadaan kiinni väkeä, jonka nimiä ei löydy oppilasluetteloista. Väärinkäytöstä seuraa rangaistus. –  Tanssikoulujen omistajia tuomitaan tuntuviin sakkoihin, Tikka tietää. Kaksi kuolonuhria Salatansseille vakiintuu oma termi. Puhutaan nurkkatansseista. Niitä järjestävät varsinkin nuoret naiset ja tytöt. Kenttäposti kulkee, ja tansseja aletaan puuhata, kun kuullaan, että paikkakunnan poikia on tulossa rintamalta lomille. Myös sota-ajan nuoret ovat nuoria – itsestään selvää, paitsi ei lainlaatijoiden mielestä. Viranomaiset velvoitetaan väijymään nurkkatansseja. Paikallinen poliisi saattaa katsoa nuorten touhuja sormien läpi, mutta eri puolilta maata kootut lentävät partiot eivät tunne armoa. Tansseihin tehdään iskuja, yllätetty väki pidätetään. Usein ratsioissa syntyy kaaos. Kiinni jää varsinkin tyttöjä. Puu- ja paperikengissä on vaikea pinkoa pakoon. Lehdet julkaisevat ratsioista rikosuutisia, joilla uskotaan olevan pelotevaikutusta. Yksi suurimmista operaatioista toteutetaan Viipurissa pian sen jälkeen, kun kaupunki on palautunut suomalaisten haltuun. Yhtenä iltana pidätetään yli sata tanssijaa, kolmesta eri osoitteesta. Kahdella paikkakunnalla, Vöyrillä ja Nurmeksessa, ratsiakaaos vaatii kuolonuhreja. Poliisi ilmaantuu tanssipaikalle ase kourassa, tarkoitus on hajottaa tilaisuus ampumalla kohti kattoa, mutta luoti osuukin ihmiseen. Onko tanhu tanssia? Tanssikielto muistuttaa 1920-luvun kieltolakia, jonka tarkoitus on vieroittaa suomalaiset lopullisesti viinasta. Molemmat kiellot jakavat mielipiteitä, molempia rikotaan laajasti. Tanssikieltoa arvostellaan myös julkisesti. Sosialidemokraattiset nuoret vaativat lievennyksiä ja saavat aika ajoin tukea suomenruotsalaisilta liberaaleilta. Lievennyksiä ei tule. Päinvastoin, jatkosodan aikana viranomaiset tiukentavat otettaan. Kiellon kaikkinainen kiertäminen päätetään kitkeä. Tanssikoulut eivät ole ainoita silmätikkuja. Ongelmia paljastuu eri puolilta maata. Etelä-Pohjanmaalla on tullut tavaksi järjestää julkisia parimarsseja. Sivistävien tilaisuuksien päätteeksi nuoret ovat tarttuneet toisiaan kädestä ja kävelleet salia ympäri. Onpa saatettu soittaa musiikkiakin. Lainvartijat pitävät kokouksia. Pohdintojen tulos: parimarssi tulkitaan piilotelluksi tanssimiseksi. Siis kielletään! Kesällä 1943 maan poliisivoimat puntaroivat kiperää kulttuuris-semioottista kysymystä: onko tanhu tanssia? Kiristyvässä asenneilmapiirissä päädytään tanhunkin kieltämiseen, eivätkä kansantanssipiirit edes kapinoi. Todetaan, ettei aika salli iloitsemista. Britannia tanssii Nevala ja Tikka eivät tiedä toista maata, missä tanssikielto olisi yhtä kattava ja ankara. Natsi-Saksassa kielto vuoron perään säädetään ja kumotaan. Britannia kamppailee olemassaolostaan, mutta kansaa lähes kannustetaan tanssimaan. Ajatellaan, että synkät ajat vaativat vastapainoksi viihdettä. Uskotaan, että sotamoraali kohoaa, kun Vera Lynn huokailee BBC:n aalloilla viestejä poteroihin ja laulaa haikean optimistisesti We’ll Meet Again . Suomessa tanssin synnillistämisellä on pitkä perinne. Sivistyneistö on tottunut määrittelemään kansalle moraalin rajat, ja uskonnolliset piirit näkevät tanssin esileikkinä, viittä vaille haureutena. Jatkosodan Suomessa julkaistaan uusi painos yhdysvaltalaisen T.A. Faulknerin klassikkopamfletista Tanssisalista helvettiin. Entinen tanssikoulun johtaja julistaa väkevin lausein, kuinka tanssin hurma sysää naiset prostituutioon ja lopulta kadotuksen tuliseen pätsiin. Suomessa omaksutaan ajatus, että synti muuttuu erityisen rienaavaksi juuri sota-aikana. Puhutaan tanssista ”avointen hautojen äärellä”. Lopuksi tunti tanssia Tanssikielto ei pääty aseiden vaikenemiseen. Säädöksiä lievennetään varoen ja asteittain. Aluksi huvilupia myönnetään aatteellisille tai yleishyödyllisille yhdistyksille. Tilaisuuden pääohjelman pitää olla puheita, esitelmiä, lausuntaa, laulu- ja soittoesityksiä tai näytelmiä. Lopuksi voi olla tunti tanssia. Viimeisenä kumotaan ravintolatanssimisen kielto. Se tapahtuu vasta syyskuussa 1948, kolme vuotta jatkosodan päättymisen jälkeen. Kun kieltojen kahleet kirpoavat, maahan leviää kaikkien aikojen tanssikuume. Vasarat paukkuvat ja tanssilavoja nousee tasavallan jokaiseen kolkkaan. Tanssiorkesterit kiertävät maata, helmat hulmuavat ja gramofoni soi. Kaikki siis hyvin? Nevala ja Tikka epäilevät, että tanssikielto ei noin vain unohdu. –  Tuhannet naiset kokivat, että poliisi ja oikeusistuimet kohtelivat heitä sotavuosina kaltoin. –  Kyllä sellaisesta jää jälkiä ihmisten mieleen. Nevala ja Tikka ovat tohtoreita ja Tampereen yliopistossa työskenteleviä historiantutkijoita. Molemmat ovat tutkineet sota-aikoja, Nevala muun muassa lottia ja Tikka sisällissotaan liittyviä aiheita. Tikka on julkaissut teoksia myös suomalaisesta viihteen historiasta, harmonikkataiteilija Viljo Vesterisestä sekä Dallapé-yhtyeestä. Tanssilla ja musiikilla on ollut merkitystä myös tutkijoiden omassa elämässä. Nevala on ollut ahkera tanhun harrastaja ja Tikka harmonikansoittaja, joka 1980- ja 1990-luvulla kiersi aktiivisesti tanssipaikkoja erityisesti Etelä-Karjalassa. Helmikuussa Nevalalta ja Tikalta ilmestyy kirja Kielletyt leikit: tanssin kieltämisen historia Suomessa 1888– 1948 (Atena).