Ladataan
Uutiset Elämänmeno Urheilu Puheenvuoro Koronavirus Näköislehti Blogit Live

Muistelu: Voitonpäivävisiitti Latviaan

Venäjällä ei tänä vuonna vietetty Voitonpäivää 9. toukokuuta. Arvokkaan päivän muisteleminen on mukavaa näin lähes 40 vuotta myöhemmin. Niinisalon varuskunnan siviilityöntekijöillä oli tapana noina vuosina retkeillä joukolla ulkomailla. Matkat aloitettiin tutustumisella itäiseen naapurimaahan. Leningradin matkat olivat suosittuja, koska niistä aina oli paljon kerrottavaa ystäväjoukoissa. Meilläkin on muistot kahdesta mielenkiintoisesta ryhmämatkasta. Erään kerran halusimme katsoa maailmaa vähän kauempaa. Valitsimme vuonna 1984 matkakohteeksi Latvian pääkaupungin ja Porin ystävyyskaupungin Riian. Kankaanpäästä lähtijöitä oli täysi bussilasti. Kaunis kevätaamu oli odotusta ja – jännitystä täynnä. Retkellämme oli mukana myös lapsia vanhempineen. Ei päästy kuin Tallinnan satamaan, kun alkoi tapahtua. Minun piti tavata satamassa vielä tuntematon ystävä Riku. Parkanolaisilla oli kuoroystävyyssuhteet Rikuun, jolle eri vironmatkailijoiden mukana lähettiin pieniä tarpeellisia lahjoja kuten klarinetin osia ja erilaisia käsityötarvikkeita. Nyt minulla oli mukana lankoja vaimolleen Ainolle. Poistuin laivasta heti ovien auettua. Silloin ei vielä ollut terminaaleja, vaan laivasta astuttiin suoraan satamaan. Yht`äkkiä takanani kolahti. Laivan suuret pariovet sulkeutuivat. Tilanne oli kammottava, suuri joukko matkustajia jäi laivaan suljettujen ovien taakse, myös suuri osa ryhmästämme. Kurkkuani kuristi. Tunsin, kun olkapäähäni koskettiin. Riku oli tuntenut minut olkalaukussani näkyvästä Suomen Kuvalehdestä. Olin vähällä lentää tuntemattoman miehen kaulaan, mutta tervehdyksen sijasta parahdin tuskani. Ei mitään hätää, sanoi herrasmies Riku rauhallisesti ja selvitti, että ovet aukeavat puolen tunnin kuluttua, kun laivan ruokatunti on ohi. Näin tapahtui ja pääsimme jännittävän tilanteen lauettua tyytyväisinä bussiin, joka vei meidät Riikaan. Silloisessa Neuvostoliitossa turistimatkailijat noudattavat etukäteen sovittua monipuolista ohjelmaa paikallisen oppaan johdolla. Kaupungin kiertoajelulla saimme nähdä Pohjolan Pariisiksi kutsuttua vanhaa ja arvokasta kaupunkia. Kolea ja sateinen sää vaikutti kuitenkin ohjelmavalintaamme siten, että emme lähteneet Jurmalan kuuluisille hiekkarannoille, vaan valitsimme käynnin ”Suuren Isänmaallisen Sodan” uhrien hautausmaalla. Käynti oli vaikuttava ja mieleenpainuva, vastakohta meidän sankarihaudoillemme. Hautausmaa-alue oli laaja ja tasainen, ei yksittäisiä ristejä tai hautakiviä. Portin lähellä oli suuri kivipaasi teksteineen. Koko alueella kuului voimakas raksutus. Ihmettelimme ääntä, joka kuului jokaisessa alueen männyssä olevista kaiuttimista. Raksutusääni kuvasi haudattujen sotilaiden sydänääniä. Me palelimme. Juttu jatkuu kuvan jälkeen Toisena lomapäivänä odotimme hotellin aulassa ruokasalin ovien avautumista. Opas tuli luokseni ja sanoi ikimuistettavat sanat: ”Koska tiedetään, että Suomen puolustusvoimien ryhmä on tullut viettämään Suuren isänmaallisen sodan voitonpäivää Neuvostoliittoon, Moskovan Radio haluaisi ryhmän johtajalta haastattelun”. Sydämeni pysähtyi. Asetin vienon tekohymyn kasvoilleni ja kysyin kohteliaasti milloin tämä arvokas huomionosoitus tapahtuisi. Viidentoista minuutin kuluttua vastasi opas ja poistui Jäätävä 10 sekunnin hiljaisuus. Syöksyin ryhmässä olleiden upseerien puoleen apua anellen. Totesin vienoja hymyjä myös ryhmäläisteni kasvoilla. Sellaista voi joskus sattua, vastaa vaan, mitä kysytään äläkä yritä keksiä mitään muuta! Oikaisin lyyhistyneet olkapääni, nipistin huulet tiukkaan ja nyökkäsin. Minulla ei ollut pienintäkään ajatusta siitä, mitä, ketä ja kuka tätä ihmepäivää nyt täällä juhlii. Tilanne oli jäykkä! Ryhmän joukosta nousi itse arkkienkeli Gabriel, siviilimies ja neuvoi: ”Ole rauhallinen, katso tiukasti silmiin ja kuuntele kysymykset. Tuo esille historian merkitys suomalaiselle ryhmälle ja näytä, että meillä on myös lapsia mukana juhlapäivän vietossa." Sydämeni alkoi taas lyödä. Kaksi mustapukuista lyhyehköä herraa mikrofoni ja lunttilaput käsissään tulivat sisään. Trastuit! Haastattelu oli mutkikasta. Näin vain mustaa edessäni ja ajattelin tulkkauksen kestäessä, että kauheampaa ei ihmisen elämässä voi enää sattua. Ei ollutkaan paha, keksin heti lyhyet vastaukset. Do svidanija! Kiitosta saimme siitä, että olimme jättäneet Jurmalasssa käynnin ja vietimme hetken sodan uhrien muistolle. Loppupäivä vietettiinkin sirkuksessa Sitten tuli maanantaiaamu. Työpaikallani Niinisalossa soi puhelin tasan kello 9.00. ”Pääesikunnan ulkomaanosastosta, hyvää huomenta!" Toinen sydänpysähdys! ”Jaahas, jaahas, on vietetty Voitonpäivää! Hyvin kuuluu Moskovan radio Suomessakin!" Onneksi seisoin, en istunut, katselin vain halkopinojen yli tyhjyyteen… Arvelin, että olimme selvinneet tyydyttävän hyvin koettelemuksesta. Ei hullumpaa! Kirjoittaja toimi aikoinaan puolustusvoimien valokuvaajana Niinisalon varuskunnassa.