Ladataan
Uutiset Elämänmeno Urheilu Puheenvuoro Koronavirus Näköislehti Blogit Live Verotiedot

Lupa surra

Hän jäi miettimään, miksi lemmikin omistajan surua vähätellään. Ajatuksista syntyy kirja. Ei niin, etteikö Heidi Holmavuo , 36, olisi nähnyt kuolemaa. Se tuli hänelle tutuksi niiden kahdeksan vuoden aikana, jotka hän työskenteli ensihoitajana Pirkanmaalla toimivissa sairaankuljetusyrityksissä ja Kanta-Hämeen pelastuslaitoksessa. Eikä niin, etteikö Holmavuo olisi joutunut käsittelemään vaikeita henkilökohtaisia asioita. Niiden äärelle hän joutui nuoruuden parisuhteessa, johon liittyi raskasta henkistä väkivaltaa. Silti oman koiran kuolemasta tuli Holmavuolle hänen elämänsä kovin paikka. Shar pei -rotuinen Sara kuoli lokakuussa 2018. Suru ja tuska runtelivat niin, että Holmavuo pakeni viikoksi lomalle etelään ja itki siellä yksin aamusta iltaan. Noina päivinä ikävää lisäsi tieto sosiaalisessa mediassa valtaisaa suosiota nauttineen Kyösti-koiran äkillisestä kuolemasta. Koiran emäntä oli Holmavuolle tuttu entuudestaan, ja naiset jakoivat lemmikin menettämiseen liittyvät tunteensa. Siitä kaikesta syntyy kirja, joka julkaistaan ensi keväänä. Eläimen sureminen Sehän oli vain koira! Mitä sitä suret, otat uuden. Holmavuo tukeutui koiransa kuoleman jälkeen häntä ymmärtäviin läheisiinsä, mutta ei välttynyt kokonaan lemmikin menettämiseen liittyvän surun vähättelyltä. –  Se ärsytti, sillä jos ei ole itse koskaan omistanut lemmikkiä, ei voi ymmärtää sen menettämisen aiheuttamaa tuskaa. Ikään kuin lemmikin omistajalla ei olisi lupa surra. –  Olen puhunut asiasta eläinlääkärien ja muiden lemmikin omistajien kanssa ja tiedän, että moni on törmännyt samaan asiaan. Tutut vaiheet Koiran kuoleman jälkeen Holmavuo ei jaksanut vastata puhelimeen. Hän ei pystynyt kahteen viikkoon syömään muuta kuin banaaneita ja mehukeittoa. Yöunet kaikkosivat, eikä työnteosta tullut mitään. Surutyö eteni tuttuja reittejä. –  Ensin tulivat epätoivo ja kieltäminen. Ajattelin, etten selviä ja ettei elämä ole enää koskaan entisensä. –   Vähitellen aloin hyväksyä tapahtuneen. Annoin itselleni luvan itkeä missä vaan, sillä hillitön ikävä saattoi yllättää kesken arkisten toimien. Kaikkein hulluinta oli se, että tunsin huonoa omaatuntoa, kun lopulta uskalsin ottaa hoitokoiran. Tuntui kuin pettäisin Saran nauttiessani hoitokoiran antamasta karvaterapiasta ja elämän tunnusta kotona. Luopumisen aika Holmavuo ottaa puheeksi myös helpotuksen, joka liittyy sairaan tai vanhan eläimen kuolemaan. –  Edeltävän puoli vuotta mietin joka päivä sitä, missä raja menee. Sara sai elää kaksi vuotta sen jälkeen, kun sillä todettiin kasvain virtsateissä. Mitä pidemmälle aika eteni, sitä enemmän koin stressiä ja ahdistusta siitä, koska on oikea hetki luopua. –  Kun hetki sitten koitti, tiesin varmaksi, että se on juuri nyt. Holmavuo ajoi yöllä eläinlääkärin vastaanotolle. Lopetuspiikkiä ei tarvinnut antaa, sillä koira veti viimeisen henkäyksensä juuri, kun se nostettiin tutkimuspöydälle. Kirjoittamisen raskaus Koiran kuolemasta on nyt runsas vuosi. Kyyneleet ovat yhä herkässä ja niitä on virrannut vuolaasti, kun Holmavuo ja Kyösti-koiran emäntä ovat koonneet lemmikin kuolemaa käsittelevää kirjaa. –  Toivomme siitä vertaistukea ja työkalua niille, jotka joutuvat samaan tilanteeseen kuin me. Kirja antaa luvan surra niin pitkään kuin tarvitsee ja missä vain haluaa. Muille se antaa tapoja käsitellä ja olla lähellä ihmistä, joka on menettänyt vierellä kulkijansa ja parhaan ystävänsä. Holmavuo sanoo kirjoitustyön etenevän siten, että hän joutuu valitsemaan päivät, jotka on valmis pilaamaan. Kaikki ottaa vielä siinä määrin koville. –  Tekstin tekeminen on niin vaikeaa, etten tiedä, pystyykö sitä kukaan edes lukemaan, hän huokaa. Mitä sanot niille, jotka eivät voi ymmärtää näin suurta koirasurua? –  En mitään. En halua käyttää aikaa ja vaivaa niihin, jotka eivät ymmärrä, mistä puhun. Keskityn niihin, jotka ymmärtävät puolesta sanasta. Tiedän, että heitä on paljon tämänkin jutun lukijoissa. Kyösti keräsi suosiota Työn alla olevassa kirjassa esiin nousevalla Kyösti-koiralla oli sen elinaikana Facebookissa lähes 100 000 seuraajaa. Amerikanbulldogin omistaja maalasi koirastaan mainion, sarkastisen hahmon, jonka elämä keskittyi ruoka-, lepo-, työ- ja narttuasioihin. Muutama kuukausi Kyöstin kuoleman jälkeen sen omistaja kirjoitti näin: ”Sen tiedän, että en vaihtaisi päivääkään pois, vaikka kuinka koskee ja kuinka vihainen mie edelleen olen. Kävisin suruprosessin läpi uudelleen alusta lähtien, jos saisin siut edes päiväksi takaisin.” Kyöstin omistaja jakaa koira-arkeen liittyviä tapahtumia nykyään nimellä Hilpan äiti. Hän ei halua nimeään julkisuuteen. Hilppa-nimisen amerikanbulldogin lisäksi tarinoissa seikkailee Ilpo-niminen pentu. Sivulla on nyt lähes 80 000 seuraajaa. Irti piinavuosista Heidi Holmavuo pitää itseään tamperelaisena, vaikka asuu nykyään Lempäälässä. Hän on määrätietoinen ja kunnianhimoinen nainen, joka sanoo uusille asioille mieluummin kyllä kuin ei. Holmavuo arvostaa ensihoitajavuosiaan. Jokainen päivä innosti erilaisuudellaan, mutta 24-tuntiset työvuorot tuntuivat raskailta. Ovi uuteen avautui yllättäen sen jälkeen, kun Holmavuo perusti vuonna 2015 Pelon varjo -sivuston Facebookiin. Hän jakoi henkiseen lähisuhdeväkivaltaan liittyviä kokemuksiaan ja neuvojaan yhdessä Päivi Lehtosen kanssa. Holmavuo muistaa yhä kirkkaasti hetken, jona hän oli ensi kertaa yksin omassa asunnossaan. Takana oli neljä vuotta kestänyt vuoristoratamainen suhde, jossa mies keskittyi Holmavuon mitätöintiin, solvaamiseen, eristämiseen ja alistamiseen. – Tuntui vapauttavalta, kun kukaan ei jatkuvasti määritellyt minua ja tekemisiäni. Happi kulki, ja koko maailma näyttäytyi avoimena. Tunnetut tukijat Pelon varjo -sivustolle kertyi ensimmäisen viikon aikana yli tuhat jäsentä. Holmavuo sai joka päivä kymmeniä viestejä ja ymmärsi ne luettuaan, kuinka tärkeän, mutta vaikeasti tunnistettavan asian sivusto oli nostanut päivänvaloon. Sen ymmärsivät myös kuntovalmentaja Jari Bull Mentula ja Yön edesmennyt laulaja Olli Lindholm . Mentulasta tuli Pelon varjo -kampanjan suojelija ja Lindholmista sen julkinen tukija. Seuraava etappi oli se, että Holmavuo kirjoitti kokemuksistaan Uskalla elää -kirjan. Sen julkaisemisen jälkeen tiedotusvälineet kiinnostuivat uudesta nimestä. –  Otsikot harmittivat, sillä minusta tehtiin niissä koko valtakunnan uhri. Se ei ollut totta, sillä en lillunut menneisyydessä enkä ollut mitenkään rikki. Olen päinvastoin valoisa ja huumorintajuinen tyyppi, ja kirjassani on positiivinen vire. Sisuunnuin siinä määrin, etten suostunut enää haastatteluihin. Eikö julkisuus ole kuitenkin tarpeellista ja toivottavaa nykyisessä ammatissasi? –  Julkisuus on välttämätöntä, mutta en tee asioita sen takia. Holmavuo sanoo elävänsä nyt onnellista aikaa sekä yksityisessä elämässään että töissään. –  Asioiden penkomisesta, ihmiskohtaloista, tarinoista ja kirjoittamisesta on tullut intohimoni. Olen utelias näkemään, mihin tämä kaikki minut seuraavaksi vie. Tekstin tekeminen on niin vaikeaa, etten tiedä, pystyykö sitä kukaan edes lukemaan. Heidi Holmavuo