Ladataan
Uutiset Elämänmeno Urheilu Puheenvuoro Koronavirus Näköislehti Blogit Live Verotiedot

Toimittajalta: Sukupolvesta toiseen etääntyen – vaiko hätääntyen

Kirkossa ja hautausmaalla käynnit kuuluvat elämääni. Pakostakin tulee miettineeksi viimeaikaisten uutisten takia, että mitä tulevaisuuden joulut uusille sukupolville tarkoittavat – entä kristillisyys, kun vapaaehtoiset eivät enää saa hyväntahtoisuuttaan laulaa sairaalassakaan? Käykö vuonna 2030 kukaan enää kirkossa, hautausmaalla ja uurnalehdoissa. En uskalla siihen edes kysymysmerkkiä laittaa, mutta suvivirteen aion aina yhtyä. Liian moni perinne joutuu väistymään – suvaitsevaisuuden nimissäkö? Vai mistä tässä monikulttuurisessa yhteiskunnassa on kyse, kun kirkkoon ei saa viedä koululaisia. Ja ne tosiuskovaisetkin eroavat kirkosta maallistumisen takia, ja käyttävät silti seurakunnan palveluja. Ketä ne tämän päivän uskovaiset ovat, jotka seurakuntia pitävät yllä? Luulisi, että aika monelta huolestuttavammalta asialta lapsia pitää suojella ennen uskonnollisia seremonioita. Vai miksi tukiperheitä tarvitaan lastensuojeluun lisää ja miksi yhä nuoremmat tarvitsevat masennuslääkkeitä ja miksi elämysten janoa ei pystytä sammuttamaan ilman huumeita. Mamman kanssa kuljimme linja-autolla kirkkoon. Oksennuspussi oli bussissa aina mukana, mutta se ja muukin paha olo unohtui kun alkoi urkumusiikki soida, olin haltioissani. Sen tunteen haluan kokea yhä uudelleen – harvoin mutta kuitenkin. Tarvitsen ne hiljentymisen hetket. Mieluusti välittäisin saman perinteen jälkipolvillekin – onnistumisen aste on vielä kysymysmerkki, kun vaikutteita imetään niin monesta lähteestä. Miksi emme hyväksy ihmisiä, joilla kädet taipuvat rukoukseen. Tulee mieleen erään elämänkatsomustiedon uskonnon sijasta valinneen pojan (lue: vanhempien toiveesta) kommentti pojilleni: Meettekö todella mieluummin kuuntelemaan Jeesuksesta kuin katsomaan videoita! Lasten kuuluu saada tietoa monikulttuurisuudesta, mutta en tiedä miten se nykykoulussa toteutetaan – taitavat opettajatkin epäröidä. Kodin ja koulun piti tehdä yhteistyötä, mutta sekö kallistui kotikasvatuksen tappioksi. On haasteita saada täysin erilaisesta maailmasta tulevat sukupolvet kohtaamaan toisensa kunnioittavasti ja uteliaisuudella. Sama koskee eri kulttuureja. Ai, että mitä sitä elonsa loppuvuosina pelkää? Sitä, että ei saa enää sanoa, uskoa eikä toivoa mitään. Nuorison sanoja käyttääkseni sen ihmiselon viimeisinä vuosina on "ihan sama", mistä kulttuurista se saattohoitaja on ketäkin kääntelemässä ja kuka vaan tuhkat uurnaan ujuttamassa. Kai uskoa, ajatella ja toivoa saa vielä silloinkin! "Paha olo unohtui kun …urkumusiikki alkoi soida, olin haltioissani."