Ladataan
Uutiset Elämänmeno Urheilu Puheenvuoro Koronavirus Näköislehti Blogit Live Verotiedot

Totuus on toisenlainen

Keskellä ruuhkaista bussia selaan Instagramia, kun näyttöön ilmestyy joku hehkuttamassa ostamaansa uutta autoa. Kävellessäni vesisateessa kauppaan nään toisen lomakuvia Balilta ja tuijotan ilmeettömänä omia kastuneita kenkiäni. Tai istuessani kotisohvalla katselen pariskuntien siirappisia kuvia, millon romanttiselta brunssilta, milloin illalliselta upeine annoksineen. Minua sen sijaan odottavat päivän aikana kertyneet tiskit ja laskupino. Vaikka kuinka itsellensä toistaisi ettei kenenkään elämä ole yhtä juhlaa, oman ei-aina-niin-hehkeän arjen keskellä joskus kateus meinaa hiipiä kaveriksi. Miksei minun elämäni ole hienoja matkakuvia ja yhtä naurua? Sitten selaan omaa sosiaalista mediaani ja huomaan aivan saman ilmiön. Kuvat ovat täynnä auringonlaskuja, iloisia ystäviä ja kauniita kaupunkeja. Siellä ei ole yksiäkään märkiä kenkiä, riitoja tai ahdistavaa Airbnb:tä. Koskaan ei voi tietää miten hirveä riita on ollut ihanan vuosipäiväkuvan jälkeen, miten kauan rahaa on säästetty uutta autoa varten, tai että kuinka kova koti-ikävä painaa maailmanmatkaajaa postatessaan kuvia. Joka kerran kun katson muiden päivityksiä ja postauksia suhtaudun niihin uudella tavalla. Jos ne antavat minulle iloa ja inspiraatiota, miksi en tykkäisi niistä. Sitten kun alan lähinnä masentua kuvista miettiessäni kontrastia omaan arkeeni, on aika laittaa puhelin pois ja ottaa tiskiharja käteen. Monen spektaakkelimaisen brunssikuvan takana on likainen keittiö ja laastaroitu peukalo, uuden kodin muuttokuvien takana unettomia öitä ja kipeä selkä sekä idyllisten perhekuvien takana samat vanhat riidat. Seuraavan kerran kun someahdistus vaivaa, on hyvä pysähtyä hetkeksi miettimään. Jos toisten elämien huippuhetkien seuraaminen sivusta ei tuota hyvää oloa, niin miksi ihmeessä tekisin niin? Ja toisaalta, mikä minua motivoi jakamaan omaa elämääni?