Ladataan
Uutiset Elämänmeno Urheilu Puheenvuoro Näköislehti Blogit

Kaupallinen yhteistyö: Niinisalon Sotilaskotiyhdistys - Leena Mannisen 40-vuotisen sotilaskotiuran muistoja: Lapin lumo, Iso Munkki, junasotku ja Ehrnrooth

Koko kasvoillaan hymyilevä Leena Manninen olisi sopinut ruotsalaisen kirjailijan ja kuvataitelijan Elsa Beskowin malliksi lempeän lämpimälle Täti Vihreälle. Satuhahmo uurasti orpolasten hyväksi, Leena puolestaan on tehnyt elämäntyönsä vapaaehtoisena sotilaskotisisarena.   40 vuotta sisarena Mannisen sotilaskotiura täyttää neljäkymmentä vuotta. Satakuntaan hän tuli Kajaanin ja Helsingin kautta siirtojäsenenä. Kotipaikka määräytyi armeijan palveluksessa olevan puolison komennuksen mukaan. – Alkujaan työkaveri houkutteli mukaan. Olin helppo kosiskeltava, sisäistin aatteen helposti ja itse työ tuntui mielekkäältä. Niinisalossa minut otettiin todella lämpimästi ja avosylin vastaan. Sain perehdytystä ja neuvoja joka käänteessä. Niinisalon Sotilaskotiyhdistys ry:kin viettää juhlavuottaan. Sotilaskoti on palvellut varusmiehiä ja kertausharjoituksissa olevia jo vuodesta 1947 lähtien – kunniakkaat 70 vuotta. Juhlapuheessaan Manninen muisteli ensikosketustaan Niinisalon sotilaskotiin. – Loputtomilta tuntuvat, ympäri salia kiertävät kassajonot selvittivät välittömästi sotilaskotityön ytimen. Perustehtävämme on turvata varusmiesten ja kertausharjoituksissa olevien hyvinvointi. Mannisen vihreän kaari on laaja: rivijäsenestä jaostopäälliköksi, hallituksen jäseneksi, sihteeriksi ja lääninsihteeriksi, puheenjohtajaksi,  jaostopäälliköksi ja ikivihreäksi.   Itikkakammo katosi Työ itsessään on ollut mielenkiintoista kautta vuosien. Mieleenpainuvimpia kokemuksia ovat olleet metsäleirit ja isot sotaharjoitukset. Lapin suurleireillä hän on ollut mukana toistakymmentä kertaa. Pisimmillään yksi komennus on kestänyt viisi viikkoa. – Ensimmäisen reissuni tein 1982. Minulla oli mielikuva Lapista sääskien valtakuntana. Olin aivan varma, ettei siellä yksinkertaisesti voi olla. No, minua ei syöty elävältä, pääsin itikkakammostani ja tulin rokotetuksi Lapin lumolla. Taika veti minut vuosi vuoden jälkeen pohjoisen leireille.   Karjavaunussa ja kiven kolossa – Iso Munkki oli linja-auton runkoon rakennettu sotilaskotiauto. Kerran ajoimme sen jonnekin napapiirin kairan perimmäiseen perukkaan. Kahvit keitettiin ja varusmiehet palveltiin. Mutta sitten meinasikin tulla tiukka paikka. Iso Munkki piti saada kääntymään paluumatkaa varten. Pellavapäinen autonkuljettajamme, Aaltonen nimeltään, ähki ja ähki, käänsi ja väänsi Munkkia siinä kivisellä jänkhällä ja sai kuin saikin auton kääntymään. Manninen on emännöinyt myös ainutlaatuista junasotkua. – Olimme matkalla Rovajärvelle. Varusmiehet matkasivat härkävaunussa, mutta meillä oli VR:n einesvaunu, josta saattoi pysähtymisaikoina myydä ulos. Manninen muistaa Rovajärven leireiltä erityisesti leipuri Raken, munkkitaiturin, jonka leipomista munkeista koottu ketju yltäisi kaksi kertaa maapallon ympäri.   Pieniä ja suuria kohtaamisia – Sotilaskotityö on antanut ystäviä ja opettanut monenlaisia työtaitoja. Olen oppinut hyväksymään erilaisuutta, ymmärtämään muiden mielipiteitä ja arvostamaan kaikkien tekemää työtä. Yllättäen olen myös huomannut, ettei kaikki viisaus asukaan yksin minun päässäni, vitsaili Leena Manninen. Yksi työn palkitseva puoli päästä seuraamaan erilaista taustaa olevien varusmiesten kasvua ja arkuuden karisemista. – Varusmiehet, nuo meidän pojat ja nykyään tytötkin, ovat tulleet entistä rohkeammiksi ja vilkkaammiksi. Mannisen matkan varrella on ikimuistoisia elämyksiä, pieniä arjen tilanteita ja elämää suurempia kohtaamisia. Yhtä tapaamista Manninen muistaa erityisellä hartaudella ja kunnioituksella. –  Sain mieluisan tehtävän vierailla kenraali Adolf Ehrnroothin luona. Hänen kirjansa Kenraalin testamentti oli juuri ilmestynyt. Nappasin varusmiehen ja kirjakassit mukaan ja lähdimme matkaan. Kenraali oli valloittava persoona, mutta edelleen ehdoton järjestyksen mies. Hän organisoi kirjasigneerauksen sujumaan nopeasti, kätevästi ja luonnikkaasti. Varusmies oli hiljaista poikaa, kun huomasi, millaiseen kunniatehtävään pääsi.   Kiitos Sode vai Sotku -kyselyssä äänestäneille. Lempinimi Sotku elää vielä vahvana.