Katson reilun sadan metrin päähän ja tarkennan katsettani. Näen oikein. Metsäkauris tepastelee edelläni.
Kauris pysähtyy välillä katsomaan taakseen ja jatkaa jälleen matkaansa. Se pitää etäisyyden suurin piirtein samana. Yhteistä matkaamme kestää ehkä kilometrin verran. Sitten kauris loikkaa radan oikean puolen pusikkoon ja katoaa matkoihinsa.
Minä jatkan matkaa.
Tapaan kauriin pari kilometriä Kankaanpäästä etelään Pori–Haapamäki-radalla. Kello on kohta kuusi aamulla.
Olen hetkeä aiemmin lähtenyt kävelemään kantatie 44:n ylittävältä rautatiesillalta kohti Poria. Aikomukseni on kävellä rataa pitkin Poriin. Maalinani on Kokemäenjoen ylittävä vanhan rautatiesilta reilun 50 kilometrin päässä. Olen jo pitkään halunnut nähdä millainen rata on ja samalla selvittää onko minusta kävelemään Kankaanpäästä Poriin.
Ensimmäiset kolme tuntia menevät melko hyvää vauhtia. Lyhyiden taukojen kanssa matka etenee reilut neljä kilometriä tunnissa. Vauhtini ei ollut mitään kuntokävelijän tehovauhtia, koska samaan aikaan mietin armeijasta tuttua fraasia: matka ei tapa, vaan vauhti. Turha ajaa itseään piippuun ensimmäisten parinkymmenen kilometrin aikana.
Törmäsin matkani aikana kahteen otteeseen metsäkauriiseen. Molemmat eläimet liikkuivat Pomarkun pohjoispuolella.
Honkakoskella huomaan ensimmäisen rakon muodostuneen toiseen kantapäähän. Harkittu riski vanhojen lenkkitossujen käyttämisestä alkaa selkeästi kostautua. Matkaa oli jäljellä vielä reippaasti yli 30 kilometriä, joten päivästä voi vielä kehkeytyä hyvinkin vaikea.
Honkakosken lähellä kohtaan ensimmäisen ihmisen. Iäkäs mies kulkee ohitseni määrätietoisesti askeltaen, vastaa tervehdykseeni jäämättä sen paremmin vaihtamaan kuulumisia.
Koko matkan ajan radan varressa oli kilometrikylttejä. Kankaanpäässä näitä kylttejä oli järjestelmällisesti ammuttu. Tämä kyltti on saanut haulikosta. Aseilla touhuaminen näytti kuitenkin loppuneen ennen Pomarkkua, koska sen jälkeen kyltit olivat koskemattomia.
Pian edessäni loikkii jälleen metsäkauris. Tällä kertaa eläin päästää minut edellistä kaurista lähemmäs, mutta jatkaa pian matkaansa. Valtatie 23 on vain parin sadan metrin päässä, joten tiellä liikkujien kannattaa todellakin olla varovaisia.
Varhaisen aamun vaihduttua aamupäivään kohtaan toisen ihmisen. Mies kävelee vastaani, puhuu koko ajan puhelimeen ja nyökkää kiireisen tervehdyksen.
Radalla kulkijat tuntuvat olevan omanlaistansa porukkaa, yksinäisiä miehiä jotka kulkevat omia polkujaan. Aivan kuten minäkin.
Puolenpäivän tienoilla kevään ensimmäinen hellepäivä lämmittää jo melkoisesti. Saavun matkan puoliväliin Pomarkun asemalle iltapäivän puolella. Kantapään rakko on mennyt rikki ja kroppa vaatii polttoainetta. Tähän asti taivalsin aamupuuron voimalla. Tosin paikkasin energiavajetta urheilujuomalla ja hedelmäsokeritableteilla.
Tämänkin retken olisi voinut tehdä resiinalla.
Asemalla on hiljaista. Ryhdyn virittelemään kaasukeitintäni käyttökuntoon valmistaakseni pääosin makaronista koostuvan lounaan. Ruoan kypsyessä on aika huoltaa jalat. Oikean jalan kantapään rakko on tosiaan puhjennut. Rakkolaastarista ei ollut suurempaa hyötyä. Vasemman jalan kantapäähän on muodostunut kaksikin rakkoa. Paikkaan jalkani rakkolaastareilla ja manaan kehnoa jalkinevalintaani. Olisi pitänyt jo hyvissä ajoin ostaa kunnolliset retkeilykengät. Jossittelu oli kuitenkin turhaa. Matkaa on vielä puolet jäljellä.
Reilun puolentoista tunnin ruoka- ja huoltotauon jälkeen lähden uudelleen liikkeelle. Huomaan, että tauko ja sen aikana nautittu ruoka antoi kropalle piristysruiskeen. Pääsen jälleen aamun vauhtiin, reiluun neljään kilometriin tunnissa.
Pomarkun ja Noormarkun välissä sijaitseva taukopaikka oli todellinen keidas.
Mikä?
Pori-Haapamäki -rautatie
Haapamäki–Pori-rata, on vuonna 1985 pääosin liikenteeltä lakkautettu rataosa Porista Kankaanpään, Parkanon ja Virtain kautta Haapamäelle.
Nykyisin rataosasta ovat käytössä ainoastaan sotilaskäytössä oleva osuus Parkano–Niinisalo sekä pienellä osuudella Porin ja Aittaluodon välillä.
Ensimmäiset aloitteet radan rakentamiseksi tehtiin jo 1800-luvun lopulla, mutta säätyvaltiopäivät hylkäsi hankkeen vuonna 1900.
Asia tuli jälleen ajankohtaiseksi 1920-luvulla. Valtioneuvosto vahvisti rakennussuunnitelman vuonna 1929 ja samana vuonna aloitettiin ratapenkereiden teko Porissa.
Ensimmäisenä valmistui rataosuus Porista Niinisaloon, vuonna 1933.
Kokonaisuudessaan Pori–Haapamäki -rata oli valmis vuonna 1938.
Henkilöliikenne Porin ja Haapamäen välillä lakkautettiin kannattamattomana vuonna 1981 ja tavaraliikenne loppui vuonna 1985.
””Radalla kulkijat tuntuvat olevan omanlaistansa porukkaa, yksinäisiä miehiä jotka kulkevat omia polkujaan. Aivan kuten minäkin.”
Noin kymmenen kilometrin päässä Pomarkusta löytyy hienolle paikalle rakennettu taukopaikka. Ilmeisesti resiinaväelle tarkoitetusta taukokeitaasta löytyy nuotiopaikka klapeineen ja myös huussi, mikä on todellinen ylellisyys tällaisella korpitaipaleella.
Pian Noormarkun aseman jälkeen vasemman jalan kantapäässä tuntuu viiltävä kipu. Pomarkussa huomaamani ja laastarilla peittämäni rakko on mennyt rikki. Ja kivusta päätellen kunnolla. En ota kenkää pois jalasta, vaan yritän jatkaa matkaa.
Askellukseni muuttuu hitaaksi taaperrukseksi. Matkavauhtini tipahtaa kertaheitolla puoleen. Ensimmäistä kertaa mieleeni tulee keskeyttää koko urakka.
Tällä vauhdilla en ehdi päivänvalossa Kokemäenjoelle, vaikka valoisaa aikaa oli vielä useampi tunti jäljellä.
Punnitsen tilannetta. Takana on yli 40 kilometrin kävely ja olen tehnyt matkaa yli 12 tuntia. Soittaisinko ystäväni hakemaan minut muutamaa kilometriä ennen määränpäätä? Silloin koko päivän patikointi valuisi hukkaan. Maaliin on päästävä. Vaikka sitten pimeällä. Eksyä ei voinut, kunhan pysyi ratakiskojen välissä.
Päätän jatkaa hidasta taivallustani. Jonkin ajan kuluttua huomaan, että vasen jalkani turtuu kipuun. Kuljen ratakiskojen välissä tähdäten jokaisen askeleen ratapölkyn päälle.
Rata päättyy Ruosniemen hiihtokeskuksen läheisyydessä.
Resiinaliikenne pitää junaradan Pori–Kankaanpää -osuuden kohtuullisessa kunnossa. Resiinaosuuden jälkeen luonto on vallannut radan täysin.
Ruosniemen hiihtokeskusta lähestyessäni tiedän, että maali häämöttää parin kilometrin päässä. Resiinarata päättyy viimeistään Liitostielle, minkä ylittävä silta on purettu.
Liitostieltä kiipeän ratapenkan ylös ja matka jatkuu rataa seuraten. Luonto on vallannut radan täysin.
Päivänvalon alkaessa jo vähentyä näen viimeinkin Kokemäenjoen ylittävän sillan kaukaisuudessa pitkän suoran päässä.
Jokaisen askeleen ottamiseen pitää keskittyä, sillä vain ratapölkyillä pysyminen pitää kävelyrytmin yllä. Jos vahingossa astuu pölkkyjen väliin, harhaan astuneen jalan kantapäähän iskee viiltävä kipu. Etenen pölkky kerrallaan ikuisuudelta tuntuneen ajan, kunnes olen sillalla. Kello on kymmenen illalla.
Kokemäenjoen ylittävä vanha rautatiesilta näytti yli 16 tunnin patikoinnin jälkeen uskomattoman hienolta.
Olen tehnyt matkaa 16,5 tuntia. Kantatie 44:n ylittävältä rautatiesillalta Kokemäenjoen ylittävälle rautatiesillalle kertyi matkaa hieman yli 52 kilometriä.
Päivä oli totisesti pitkä, kuuma ja tuskainen.
Pääsin maaliin. Viimeiset 10 kilometriä sisälsivät todellista itsetutkiskelua ja Jaakobin painia siitä jatkaako maaliin vai keskeyttääkö.
Mitä tämä reissu lopulta tarjosi yksinäiselle patikoijalle? Tietynlaisen matkan menneeseen aikaan, jolloin tälläkin rataosuudella vielä kulki junia.
Yksin tallustaessa sitä oli todellakin täysin yksin koko päivän. Nykymaailmassa sellainen on harvinaista.
Taivalsin hitaasti, tunsin tuskaa, mutta voitin itseni. Se tuntuu hyvältä.
Katso videolta, miten matka eteni.