Mitä v%&#$n terroristeja siellä Kankaanpäässä asuu?
Helsinkiläisen uutispäällikön whatsapp-viesti kilahti kännykkään perjantaina 3. joulukuuta. Siitä viestistä käynnistyi uutisten, analyysien ja jalkautumisten jakso, jonka jäljiltä Kankaanpään maine ei ole enää entisellään. Ei nyt, eikä lähivuosina.
Aivan ensiksi piti tietysti selvittää, mistä oli kyse.
Nopeasti paljastui, että kyse oli kovasta uutisesta ja äärimmäisen poikkeuksellisesta rikosepäilystä. Terroristisessa tarkoituksessa tehtävän rikoksen valmistelu ja terroristisessa tarkoituksessa tehty tahallinen räjähderikos eivät esiinny käräjäoikeuksien juttulistoilla usein.
Tapahtumat olivat lähteneet vyörymään marraskuun viimeisenä tiistaina, mutta koko vyyhti oli saanut alkunsa jo vuonna 2019. Keskiössä oli koko ajan sama ase- ja räjähde-erä. Epäillyt päätyivät tutkintavangeiksi toista kertaa, mutta välissä ehti kulua puolitoista vuotta.
Helsingistä tullut viesti pysyi mielessä koko kiireisen päivän. Se muistutti pisteliäällä tavalla siitä, että luvassa on massiivinen mediahuomio.
Terrorismi tyrmistytti totta kai täälläkin. Oli helppo ennakoida, että vakavien rikosnimikkeiden vuoksi Kankaanpää tulee saamaan julkisuusbuustin, jonka määrään ei voisi yltää millään maksetuilla markkinointikampanjoilla. Ikävä vain, että tätä julkisuuden sävyä ja laatua ei voisi hallita.
Faktoja putoili hiljalleen. Kyseessä oli ja on koko Suomen ensimmäinen äärioikeistolaiseen terrorismirikokseen liittyvä epäily modernina aikana, mikä tarkoittaa suunnilleen samaa kuin viimeksi kuluneet 70 vuotta. Autonomian aika ja kenraalikuvernööri Bobrikovin murha tai äärioikeistolaisiksi lasketut Neuvostoliitolle ”vihamieliset” järjestöt eivät nyt kuulu tähän keskusteluun.
Aikoinaan oli kyse ulkopolitiikasta, kovista rauhanehdoista ja Suomen itsenäisyydestä, nyt jostakin muusta.
Mutta mistä?
Ei ainakaan mistään sankarillisesta, mutta sen tarkempaa tietoa ei ole tarjolla vielä kuukausi myöhemminkään.
Kirjoitin jo kolme viikkoa sitten, että epäilyt ovat vakavia, mutta poliisin vaitonainen tiedotuslinja jättää avoimeksi monia kysymyksiä: Mitä on suunniteltu? Mikä on ollut kohde? Entä kuinka lähellä iskun toteutuminen on ollut?
Tutkinnallisista syistä on ymmärrettävää, että yksityiskohtia ei ole vielä kerrottu. Tietoa on tihkunut kovin vähän. Se kuitenkin on kääntänyt huomion itse asiasta eli terrorismiepäilyistä toisaalle. Tekijöiden sijaan on alettu puhua tekijöiden kotipaikasta ja luettu suurennuslasilla juttuja, joissa Kankaanpäätä on käsitelty vähemmän mairittelevin kuvakulmin.
””Tekijöiden sijaan on alettu puhua tekijöiden kotipaikasta.”
Ja koska vaikuttimista ja etenkään kohteesta ei ole Pohjois-Satakunnan tapauksessa tietoa, huomio – eli hienommin ilmaistuna dialogi – on kääntynyt Kankaanpään kannalta sellaisille urille, jotka eivät ole olleet eduksi ”maalaismaiselle elämänmuodolle”.
Yhtenä esimerkkinä on Helsingin Sanomien tekemä ja myös Satakunnan Kansan jouluviikolla julkaisema reportaasi, joka on herättänyt paljon huomiota.
On käynyt juuri niin kuin ei olisi ollut tarpeen: vastakkainasettelu on kärjistynyt.
Keskustelu on kääntynyt elämänmuotojen vertailuksi. On syntynyt nurinkurinen asetelma, jossa valtakunnan mediasta on tullut jonkin sortin syyllinen. Paheksunta ja kiukku on kohdistunut epäiltyjen sijaan tiedotusvälineiden tekemiin huomioihin.
Negatiivisuus on ärsyttänyt. Kuvat Kankaanpäästä ovat olleet synkkiä. Mustaa ja jäistä maata, autioita taloja ja rapistuvaa maisemaa. Muualla maassa asuville on muodostunut Pohjois-Satakunnasta tietynlainen mielikuva, ja täällä on syntynyt huoli sen paikkansapitävyydestä ja vaikutuksista – tai molemmista.
Moni on ollut hämmentynyt, jopa hädissään.
Siinä kun HS pyrki reportaasissaan kertomaan Kankaanpäästä ja asukkaiden suhtautumisesta terroriepäiltyihin, se tuli siinä sivussa vahvistaneeksi maaseudun ja kasvukeskusten välistä vastakkainasettelua.
Syntyi stereotyyppinen vaikutelma autioituvasta maaseudusta ja vetovoimaisista kaupungeista. Terrorismiepäilyjen käsitteleminen repi rikki haavat, joita vuosikymmeniä jatkunut väestön keskittyminen on aiheuttanut. Pelot nousivat pintaan.
Eri asia on, että Kankaanpää ei ole – eikä varsinkaan halua olla – samanlainen pitäjä, joka autioituu samalla lailla kuin syrjäseudut 1960- ja 70-lukujen mustavalkoisissa arkistofilmeissä.
Ei haluta, että kylät tyhjenevät nuorten muuttaessa paremman elämän perässä toisaalle. Ei haluta monttubileitä, ei haluta, että viimeinen sammuttaa valot.
””Ääriajattelu voi vahvistua, näkyy ikkunasta peltoa tai tornitalo.”
Ei voi varmuudella sanoa, onko muualla maassa asuvien ihmisten aivopoimuihin nyt tatuoitu ajatus siitä, että Kankaanpäässä olisi moni asia vinksallaan.
Mitä muut meistä ajattelevat -pohdinta ei ole kovin hyödyllistä tai rakentavaa, mutta vielä vähemmän se on yllättävää tai erikoista.
Pohjois-Satakunnan vinkkelistä kyse ei ole politiikasta, vaan muutaman alueella asuvan nuoren miehen vakavista rikosepäilyistä. Kyse ei ole keskenkasvuisista lapsista, eikä pojista, vaan 23–26-vuotiaista täysi-ikäisistä ihmisistä, joilla on vastuu omista teoistaan ja käytöksestään.
Silti sopii kysyä, onko täällä tällaista ulkopaikkakuntalaisen silmin? Onko Pohjois-Satakunta tarjonnut ääriajattelulle kasvualustan, jossa terroristinen ajattelu on päässyt versomaan?
Haastateltaviksi valikoitui pelkästään miehiä. Joku on kiirehtinyt vähättelemään kovia rikosnimikkeitä ja epäillyt, josko tekijät olisivat kyenneet vakavaan terrorismiin.
Kankaanpäästä on tehty lukemattomia lehtijuttuja. Helsingin Sanomat totesi pääkirjoituksessaan, että äärioikeiston nousu on karua kertomaa kansakunnan henkisestä tilasta. Väitteen kanssa oli mahdoton olla eri mieltä. Tekstissä oli myös epäily, että yhteisö olisi ummistanut silmänsä. Siitä oli helppo olla toista mieltä.
Useimmilta on unohtunut, että asuinpaikalla ei nykyään ole valtavasti väliä. Verkossa aatteet eivät tunne kuntien, maakuntien tai edes valtioiden rajoja. Siksi ääriajattelu voi vahvistua, näkyy ikkunasta peltoa tai tornitalo.
””Asuinpaikalla ei nykyään ole valtavasti väliä. Verkossa aatteet eivät tunne kuntien, maakuntien tai edes valtioiden rajoja.”
Mainehaitta on melkoinen. Kankaanpään maine ei ehkä mennyt ikiajoiksi, mutta kyse on sen verran poikkeuksellisesta epäilystä, että äärioikeistolaisesta terrorismista syytettyjen miesten rikosepäilyistä jää pysyvä leima.
On vaikea alleviivata tarpeeksi paksulla tussilla, että kyse on äärimmäisen poikkeuksellisen rikosepäilyn herättämästä mediahuomiosta. Sen määrä on paikkakuntalaisista tuntunut ylitsepursuavan vuolaalta, sävy epäoikeudenmukaiselta ja tulkinnat tarkoitushakuisilta.
On hämmentävää, että kritiikki kohdistuu median huomioihin.
Se on erittäin mielenkiintoinen yhteiskunnallinen ilmiö. Ja samalla myös pelottava.
Ei ole selvää, mitä tästä kaikesta pitäisi ajatella.
Terrorismikeskustelu on tuonut mieleen, että yhteiskunnallinen mielipiteiden vaihto kaipaa tasaisuutta, rauhallisuutta ja kiihkottomuutta enemmän kuin väittelyitä ja repivyyttä.
Sanavalintojen ei ole tarpeen sähköistää asetelmaa ja lisätä jännitettä. Maltillisuudelle on enemmän tilausta kuin koskaan.
Muistatteko tolkun ihmisen? Sen tavallisen tallaajan, joka ei tee itsestään ja ajatuksistaan numeroa.
Tasavallan presidentti Sauli Niinistö ei itse keksinyt termiä, mutta hän on puhunut tolkun ihmisistä tavalla, jonka taustalla on fiksu ajatus maltillisesta ja kiihkoilemattomasta henkilöstä. Tolkku siirtyi sittemmin yleiskieleen kuvaamaan tasaisuutta, järkevyyttä ja kyllä – myös malttia eli tietynlaista kiihkoilun vastapuolta.
Kyse ei oikeastaan ole terrorismirikosepäilyistä. Kyse on tietynlaisesta pääkaupunkipöyhkeydestä, ääneen sanotuista tai sanomatta jätetyistä asenteista, maaseutua kohtaan.
Väittelyissä ei sinänsä ole mitään pahaa.
Parhaimmillaan väittelyn voi saada aikaiseksi myös kaksi ihmistä, jotka ovat asioista yhtä mieltä.
On sääli, jos ”maalaisuus” on sana, joka synnyttää juopia. On tympeää, jos monet hyvät asiat poljetaan henkisen kaupungistumisen jalkoihin. On kurjaa, jos ruuhka-Suomi ja muu maa eivät ymmärrä toisiaan.
On ollut hämmentävää, miten iso railo näkemysten välille on revennyt.
Kyse ei ole puoluepolitiikasta, olkoonkin etteivät puolueet ole tässä keskustelussa vain sivustaseuraajia. Kun demareiden edellinen puheenjohtaja Antti Rinne puhui lapsentekotalkoista, koulutetut kaupunkilaiset pöyristyivät. Kun Keskustan aiempi puheenjohtaja Matti Vanhanen ylisti omakotitalovaltaista Nurmijärveä, kävi samoin.
Mihin unohtui ymmärrys siitä, että ei ole yhtä oikeaa elämänmuotoa?
Missä nyt on ymmärrys siitä, että maiharit tai yli nilkkapituiset Dr Martensit ovat nykyään yleisasuste? Niitä käyttävät niin naiset kuin natsit.
Entä ymmärrys siitä, ettei ole tyhmyyttä jäädä lähelle tukiverkkoja, sujuvaa arkea, harrastusmahdollisuuksia, edullisia asuntoja tai maltillisia omakotilainoja?
Kyse ei ole pelkästään muuttoliikkeestä, eli siitä että väki keskittyy kasvukeskuksiin ja niiden kehyskuntiin. Kyse on ajattelun, arvojen ja näkemysten yksipuolistumisesta. Osa maakuntien ihmisistä pelkää ihan tosissaan, että henkinen kaupungistuminen polkee jalkoihinsa monenlaista hyvää.
Tasaisuus ja rauhallisuus eivät ole ollenkaan huonoja ominaisuuksia. Ei kuitenkaan pidä tuudittautua ajatukseen, että sen paremmin suomalainen maaseutu kuin kaupungitkaan olisi asutettu pelkästään tolkun ihmisillä.
Maltillinen maailmankatsomus ei ole kenenkään yksinoikeus.
Kirjoittaja on Kankaanpään Seudun päätoimittaja.