Siinä se kutsui minua jylhine harmaine kylkineen suoraan edessäni. Valloitusta oli suunniteltu hyvän aikaa ja kunto oli kohdallaan. Vuori ei ollut Mount Everest, vaan Espanjan Aurinkorannikolla sijaitseva Cerro del Moro, Fuengirolassa käyneille tutummin Antennivuori.
Tylsinä sadepäivinä olin tutkinut kartoista tämän alueen maamerkin rinteitä. Siellä oli mittava verkosto vaelluspolkuja. Koto-Suomessa on tullut valloitettua muutama tunturi ja mieli teki kokeilla tätä myös Espanjassa.
Suunnitteluvaiheessa iski pelkoja. Välimeren seudun luonto ja vaarat avat erilaisia ja vieraita. Paikalliset tuttavani puhuvat aina käärmeistä ja skorpioneista. Myös keväiset maastopalot ajoivat villisikoja alueelle. Niitä en välttämättä haluaisi kohdata.
Kuitenkin paikallisten ottamat kuvat vuoren rinteiltä saivat lopulta meidät lähtemään matkaan – Espanjahan on vaellusmaa ja eiväthän villisiat nyt vuorilla elä…
””Mielikuvat Espanjasta hotelliriveinä ja turistirantoina saivat väistyä.”
Reittimme noin kilometrin korkeuteen alkoi 300 metrin korkeudelta, eli kiipeämistä ei tulisi huimasti. Aloitteleville patikoijille se on sopivaa.
Aluksi polku myötäili joenuomaa, jonka nimi osuvasti oli Arroyo de Don Pedro. Ympärillä kasvoi upea mäntymetsä. Maasto muistutti kotoisia kankaita. Pian polku alkoi nousta ylös serpentiinimäisesti, sillä rinne oli jyrkkä. Polun profiili oli varsin mielenkiintoinen: leveyttä vajaa metri, toisella puolella rinne jyrkkänä seinänä ylös ja toisella pitkä pudotus alas rotkoon. Kuten vaelluskirjoissa sanotaan, varmajalkaisuutta tarvitaan.
Kokemuksena kiipeäminen oli mieleenpainuva. Viimeisetkin mielikuvat Espanjasta hotelliriveinä ja turistirantoina saivat väistyä. Espanjan luonto on ainutlaatuinen kokemus. Aurinkoiset vuorenrinteet, joilla nokkosten sijaan pitää väistellä kaktuksia ja piikkilehtisiä pensaita sekä näkymä siniselle merelle ja sen yli Marokon Atlas-vuorille olivat ehdottomasti kokemisen arvoisia.
Vuoren eläimistössä oli myös mielenkiintoista nähtävää. Pystysuoralla kallioseinämällä kiipeilevä iberianvuorikauris oli hauska näky. Skorpionit ja käärmeet pysyttelivät nyt kyllä hyvin piilossa.
Mutta entäpä ne villisiat? Niin, aivan alkuvaiheilla polun varrella oli laaja alue maata tongittuna. Onneksi kaverit olivat siirtyneet hedelmällisemmille apajille.