Kenestä Vuoden Urheilija? – ”Makuasioista jos jostain voi kiistellä, faktoista ei saa verbaalipainia aikaiseksi”

Joukkueurheilijat ovat pikku hiljaa nousseet tasaveroisiksi tähdiksi yksilöurheilijoiden rinnalle suomalaisessa urheiluhierarkiassa, kirjoittaa Kankaanpään Seudun päätoimittaja JP Mikola.

Maailman kovimmassa koripalloliigassa ja maajoukkueessa loistava Lauri Markkanen on korkealla monen listoilla, kun vuoden urheilijaa mietitään. Mutta kuinka korkealla?

1.1. 19:43

Vuoden urheilijan valitseminen on joka ikinen vuosi yhtä visainen tehtävä.

Miten ihmeessä eri lajien huiput pystyy asettamaan jonkin sortin paremmuusjärjestykseen? Koko asetelma on vaikea, mutta ei väsynyt – niin kuin keskustelu toisinaan tuppaa olemaan.

Moni näet vääntää Vuoden urheilija -keskustelun tympeään suuntaan ja alkaa vähätellä niitä menestysurheilijoita, joiden a) laji, b) saavutus tai c) jokin muu ei satu kriitikkoa miellyttämään.

Vääntämiseen toki tarjoutuu hyvä sauma, sillä keskusteluun ei ole olemassa absoluuttista mittaria.

Ja makuasioista jos jostain voi tunnetusti kiistellä. Faktoista ei kovin kummoista verbaalipainia saa aikaiseksi.

Toki faktojen vertaamisessakin kyse on aina myös menestyksestä ja mieltymyksistä. Iivo Niskasen perinteisellä 15 kilometrillä hiihtämä olympiakulta on kenen tahansa papereissa kiiltävämpi jalometalli kuin Lassi Etelätalon EM-pronssi keihässä. Iivon kulta jättää varjoonsa myös isosiskonsa Kertun hopean saman hiihtotavan kympillt. Kolmenkympin matkoiltahan kumpikin otti pronssia.

Kun nostin omalla äänestyslistallani seiväshyppääjä Wilma Murron pykälän verran estemestari Topi Raitasen edelle, en välttämättä halunnut – tai edes osannut – ottaa kantaa siihen, kuinka paljon vaikeampaa on hypätä kultaa seipäässä kuin juosta EM-ykköseksi esteissä.

Mietin pikemminkin seiväskisan sykähdyttävyyttä. Murto oli väkevä (6:s) jo MM-kisoissa, mutta EM-kisoissa hän tarjosi jännitystä ja draamaa enemmän kuin suoratoistopalvelujen käsikirjoitetut katsojamagneetit ja paransi yhden ja saman kisan aikana SE-tulosta peräti kolmesti. Moiseen ennätystehtailuun Raitasen rahkeet eivät riittäneet.

Entä nuori rallimestari Kalle Rovanperä?

Mutta pitäisikö Rovanperä pudottaa listalta siksi, että sora- ja asvalttisirkuksessa on vain kolmen tallin autoja, ja kuskit karttureineen mahtuvat 30-paikkaiseen pikkubussiin? Tai pitäisikö hiihtäjiä olla arvostamatta sen vuoksi, että maailmancupissa kaikkia pisteitä ei pystytä jakamaan, kun starttiviivalla ei ole tarpeeksi kilpailijoita?

Ei ja ei. Ratti käsissään syntynyt vauhtitaituri on lajissaan kiistatta maailman etevin, olkoonkin ettei laji ei olekaan kovin kilpailtu.

Sama koskee hiihtoa. Se on leimallisesti pohjoisen pallonpuoliskon kovien kestävyysurheilijoiden laji, vaikka urheilun monitoimimies Aleksi Valavuori joskus onkin lennättänyt arvokisaladulle väriä eksottisista ja trooppisista maisemista. Kovin pysyvästi Adrian Solano -nimisen ”hiihtäjän” nimi tuskin on tatuoitunut edes lajiniilojen aivopoimuihin.

Totta kai kyse on aina myös eri lajien arvostuksesta tai statuksesta.

Suunnistuksen EM-ykkönen Venla Harju tai maailman parhaat ringettenaisemme kärsivät siitä, että lajit eivät kuulu olympiavalikoimaan.

Viisi eri väristä rengastakaan eivät ole onni ja autuus, varsinkaan, jos harrastajamäärät ovat romahtaneet. Yhdistetyn tai edes mäkihypyn maailman ykköstä ei enää arvostettaisi entiseen malliin, jos paluu podiumille vielä onnistuisi.

Vielä kurjemmin on käynyt painonnostolle. Laji vaatii nostajilta valtavasti, pitää olla vahva tekninen, liikkuva ja räjähtävä, mutta korruptio ja doping-skandaalit ovat runnelleet arvostusta. Olympiastatus on uhattuna, eikä nuorten EM-kultaa nostanut Janette Ylisoini mahtunut edes listalle vuoden nuorta urheilijaa etsittäessä.

Aaron Kangas nähtiin ringissä sekä MM- että EM-kisoissa. Euroopan mestaruuskisoissa Kankaanpään mörssäri heitti tuloksen 71,08, mutta jäi loppukilpailupaikasta runsaan parin metrin päähän.

Entäpä alueellinen urheiluvuosi? Kovin paljon helpompaa ei ole arvottaa urheilijoita järjestykseen Kankaanpään vuoden urheilija -keskustelussa.

Kalevan kisoissa Aaron Kangas pyörähteli moukarissa odoteusti omansa, mutta alle 73-metrisella kiskaisulla irronnut SM-kulta tai alavireiseksi jäänyt MM-matka eivät olleet ihan toivotunlainen tarina mörssärin itsensäkään mielestä. Toki Kangas on yhä lajinsa ykkönen, mutta kesän 2020 lähes kasikymppisen hirmuriuhtaisun jälkeen odotukset ovat pysyvästi korkealla.

Yleisurheilussa ilahdutti myös Eero Hirvisen pika-aitojen SM-pronssi.

Juniorisarjojen menestyjistä voimanostaja Olivia Kyösti ja nyrkkeilijä Teresa Mäkinen ovat murtautumassa kansainväliselle tasolle seniorisarjoissakin.

Hiihtäjien kausi oli aika tasapaksu. Jämin Jänteen tykkien normitason tietäen nimet olisivat voineet ilman vammoja näkyä myös muualla kuin Suomen Cupin tuloslistoilla.

Joukkueurheilussa KaMan kesä oli karmea. Majuttarienkin kesä jätti pelinjohtajan vaihtamisineen toivomisen varaa.

Pesiksessä kankaanpääläinen Itä–Länsi-pelaaja Tiia Peltonen kuitannee vuoden joukkueurheilijan arvonimen, vaikka Pesäkarhujen naisten neljäs sija jätti jossittelemista B-tyttöjen.

Joukkuelajeissa talvipelit ovat sen sijaan nousussa. KJK on osoittanut, että kabinetissa tullut paikka kakkosdivarissa on urheilullisesti perusteltu. Salibandyssa Lemppu Legends on sekin sarjanousija, mutta nelosesta pitää kivuta vielä pari pykälää, jotta uusitun Liikuntakeskuksen katsomo pullistelisi tai että siellä nähtäisiin turnausten sijaan ylemmistä sarjoista tuttuja yksittäisiä sarjapelejä.

Kenties ensi vuonna on kankaanpääläisen jalkapalloilijan läpimurron aika. Anni Hakasalo, 20, siirtyi ensi kaudeksi Rauman Pallo-Iiroista naisten kotimaisen huippuseuran Åland Unitedin riveihin.

Joukkuelajit ovat oma lukunsa.

Kaupungistuminen ja joukkuelajien läpimurto ovat kulkeneet Suomessa käsi kädessä ja muita Pohjoismaita verkkaisemmin. Esimerkiksi voi ottaa koko 1970-luvun, kestävyysjuoksumme viimeisen mahtivuosikymmenen. Kymmenen vuoden top 10 -listoille pääsi vain kaksi joukkueurheilijaa, jääkiekkoilijat Ilpo Koskela ja Pekka Marjamäki. Kun saman kääntää toisin päin, yksilöurheilijat veivät joukkueurheilijoita äänin 98–2.

Eivät vie enää.

Tähtikulttiin perustuvassa NBA-liigassa loistava Lauri Markkanen on kiistatta ponnistanut globaalisti kilpaillun lajin terävimmälle huipulle, ja nolosti nimettu Susijengi alkaa olla joukkueenakin koripalloilun arvokisaparketeilla aika kova nippu.

Entä sitten jääkiekko?

Kolmisenkymmentä viime vuotta ovat olleet niiden läpimurron aikaa. Edelleenkään kiekkoilijaa ei hevillä valita vuoden urheilijaksi Suomessa, mutta omalla listallani Stanley Cup -voittaja Mikko Rantanen on viidentenä.

Urheilijat eivät niittäisi menestystä ilman valmentajia. Leijonat olympia- ja MM-kultaan luotsannut Jukka Jalonen oli jo Suomen Valmentajat ry:n valinta ammattikuntansa ykköseksi. Eiköhän sama nimi kuulla parin viikon päästä myös toimittajien valintana.

Oma top 10 -listani on seuraava: 1) I. Niskanen, 2) L. Markkanen, 3) W. Murto, 4) T. Raitanen, 5) M. Rantanen, 6) K. Rovanperä, 7) K. Niskanen, 8) K. Mäkelä, 9) V. Harju, 10) E. Ruusuvuori.

Etunimet jätän tarkoituksella kirjainten tasolle ja lajit pois, jotta valintoja omiin arvostuksiinsa peilaavat voivat laskea, miten sukupuolten tasa-arvo toteutuu ja miettiä, millaisia tiimejä niin yksilö- kuin joukkuehuiput tarvitsevat tuekseen.

Vaikka sana onkin vapaa, yhden toivomuksen soisi toteutuvan ennen 12. tammikuuta pidettävää Urheilugaalaa.

Ei olisi ollenkaan hassumpi päämäärä, että keskusteltaisiin siitä, kuka ansaitsee tulla valituksi, eikä argumentoitaisi uuvuksiin siitä, kuka ei ansaitsisi tulla valituksi.

Juttua muokattu 4.1. klo 11.35: lisätty alueen nuoret naismenestyjät.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Osion tuoreimmat

Luitko jo nämä?

Mainos