Kolme vuotta järkyttävästä lentoturmasta: Marko Mäkelä oli toinen selviytyneistä

Laskuvarjohyppääjiä kuljettanut kone syöksyi maahan Jämijärvellä 20. huhtikuuta 2014. Koko maata järkyttäneessä onnettomuudessa sai surmansa kahdeksan laskuvarjohyppääjää. Marko Mäkelä, toinen pelastuneista hyppääjistä, kertoi tarinansa Aamulehdelle kesäkuussa 2014. Kankaanpään Seutu julkaisee sen nyt.

Emilia Kangasluoma
Kolme vuotta järkyttävästä lentoturmasta: Marko Mäkelä oli toinen selviytyneistä

Aamulehti haastatteli tamperelaista Marko Mäkelää kesäkuussa 2014.

Marjaana Karhunkorpi

Nyt pihalle!

Tamperelainen Marko Mäkelä, 41, muistaa Jämijärven lentoturmasta nämä kaksi sanaa.

Hän käskytti itsensä ulos koneesta tajuttuaan, että edessä on katastrofi.

Mäkelä tunsi, miten hyvä ystävä työnsi häntä selästä kohti avointa lentäjän ovea, joka oli ainoa väylä elämään.

Ovella tuntui, että työntämisen lisäksi häntä myös vedettiin ulos koneesta.

- Suojelusenkelit olivat paikalla. En ymmärrä, mitä muuta se olisi voinut olla.

Ystävä ei ehtinyt koneesta ulos.

Kun tapahtumavyöry Jämin taivaalla käynnistyi, jäi pelastautumiseen niukalti aikaa. Kaikki oli ohi alle minuutissa.

Mäkelä muistaa, miten ryömi pimeässä ainoaa valoa, lentäjän ovea, kohti.

Hän ei käsitä, miten mahtui lentäjän ovesta ulos liitopuku päällään ja laskuvarjo selässään. Aukko oli pienempi kuin auton ovi.

Yhtäkkiä hän oli jo ulkona ja vältti kuin ihmeen kaupalla törmäämästä koneen rakenteisiin, siipitukeen tai peräsimeen.

- Kaikki tapahtui refleksinomaisesti. Ei siinä voinut jäädä mitään miettimään, vaikka tylyltä tuntuu, kuinka itsekkäästi ihminen tuollaisessa tilanteessa toimii.

- En olisi mitenkään ehtinyt tai pystynyt auttamaan taakseni jääneitä hyppääjätovereita muuten kuin poistumalla itse edestä, Mäkelä sanoo.

”Mee itte museoon, tää mekko kuuluu taivaalle!” Yleensä Mäkelä istuu hyppykoneessa pilotin penkin takana, mutta tällä kertaa hän otti paikan koneen etureunasta lentäjän vierestä.

Hyppykoneessa istutaan lattialla kylki kyljessä ilman turvavöitä.

- Omat hyppyvarusteeni olivat tuolloin huollossa, ja minulla oli lainassa toinen laskuvarjokokonaisuus. Varjolle piti saada hyppykertoja, sillä sen pakkaaminen helpottuu muutaman sadan hypyn jälkeen, Mäkelä kertoo.

Laskuvarjon lisäksi hänen yllään oli puku, jolla on monta kutsumanimeä: liitopuku, siipipuku ja leikkisästi mekko. Sen omisti koneessa mukana ollut hyppääjä.

- Puvun omistaja oli huippukaveri minulle ja mahtava tyyppi, joka eli aina täysillä. Sain myöhemmin puvun omakseni hänen läheisiltään.

- Mietin jo hetken, että liitopuvun paikka olisi museossa. Kuulin korvissani ystäväni aina niin iloisen äänen, joka sanoi, että mee Mäkelä itte museoon, tää mekko kuuluu taivaalle! Päätin siksi käyttää sitä ja olen jo käyttänytkin.

Tässä kohdin sanat loppuvat.

Mäkelä kokoaa itsensä ja jatkaa:

- Olin oikein odottanut hyppykauden alkua, joka tapahtui Jämijärven Pääsiäis-Boogiessa.

- Meitä istui koneessa neljä mekkoilijaa. Yksi aikoi lentää omaa showtaan. Me kolme kaverusta halusimme katsoa, miten saamme mekot lentämään korkealla ja yhden meistä piti lentää selällään. Se on ihan oma elämyksensä.

Yksi Suomen uusimmista koneista. Ennen onnettomuuden alkutahteja Mäkelän ranteessa oleva korkeusmittari osoitti lukemaa 4 270 metriä. Se merkitsee sopivaa hyppykorkeutta.

- Siihen asti kaikki sujui täysin normaalisti. Lensimme jo lentokentän päällä ja katselimme hyppypaikkaa. Emme olleet oikeassa uloshyppykohdassa, joten halusimme uuden lentolinjan.

Kun turmaan johtaneet tapahtumat käynnistyivät, ei koneessa todennäköisesti ehditty käydä mitään erityistä sananvaihtoa. Mäkelä ei olisi sitä edes kuullut, koska käyttää hypätessään korvatulppia.

Hänen muistikuvansa tapahtumien kulusta jäivät osittain hatariksi.

Mäkelä ei muista esimerkiksi sitä, kuka oli määrätty lennon vanhimmaksi eli henkilöksi, joka määrittelee lentolinjan sekä määrää uloshyppypaikan ja hyppyjärjestyksen sekä tarvittaessa hätähypyn.

Kaikki kävi niin äkkiä, että hyppääjät eivät olisi edes ehtineet saada hätähyppykäskyä saati noudattaa sitä.

Sen Mäkelä muistaa hyvin, miten mukavissa merkeissä päivä oli siihen asti sujunut.

Suomen Urheiluilmailijoiden omistama Comp Air 8 -tyyppinen potkuriturbiinikone nousi taivaalle ensimmäisenä pääsiäispäivänä kello 15.30.

Kone oli ilmailuharrastajien omin käsin rakentama ja ainoa laatuaan Suomessa.

- Se tehtiin rakkaudella koneeksi, jolla pystyy operoimaan hyvin. Se oli yksi Suomen uusimmista koneista ja ehti lentää vain vajaat viisi vuotta, Mäkelä kertoo.

Hän halusi kavereineen hypätä vasta iltapäivällä, koska edellinen ilta venähti pitkäksi.

Yhtenäinen, hyvällä fiiliksellä toimiva ja elämäniloinen porukka oli saunonut, jutellut ja järjestänyt videokilpailun.

Iltapäivä oli aurinkoinen ja tuuleton, mutta viileähkö.

Elämä hymyili.

Hypännyt aiemmin yli 2 000 kertaa. Tätä ennen Mäkelä oli hypännyt lentokoneesta 2 191 kertaa. Pian luku täydentyisi yhdellä uudella mahtikokemuksella.

Seuraavista vaiheista Mäkelä kertoo sanansa tarkkaan valiten, koska ei tiedä tarpeeksi. Hän ei halua spekuloida eikä osoittaa mitään tapahtumaa varmaksi, koska onnettomuustutkinta on kesken.

Sen hän muistaa selvästi, miten havahtui neljässä kilometrissä koneen tekemään epämääräiseen liikkeeseen.

Tuntui siltä kuin koneen nokka olisi nyökännyt alas. Se aiheutti samanlaisen tunteen kuin auto, joka ajaa lujaa ison töyssyn yli.

- Hypähdimme kaikki ilmaan kattoon asti. Otin käsillä vastaan.

Mäkelä tajusi, että nyt on tosi kyseessä.

Mäkelä näki jälkikäteen omasta korkeusmittaristaan sekunnin välein, miten tapahtumat etenivät.

Mittari osoittaa koneen pudonneen aluksi maata kohti 200 kilometrin tuntivauhtia.

Syöksyn aikana siipi murtui, mutta ei irronnut. Siivet ja peräsin olivat kiinni koneessa vielä sen osuessa maahan.

Mitä koneen sisällä niinä lyhyinä sekunteina tapahtui?

Habakaan ei olisi auttanut. Hyppykoneessa on normaalistikin varjoisaa, mutta Mäkelä havaitsi koneen pimenneen.

Syynä saattoi olla murtunut siipi, joka peitti näkyvyyden sillä seinustalla, millä sijaitsee hyppääjien käyttämä liukuovi.

- Minun takanani koneessa olleet hyppääjät yrittivät ovea auki aivan varmasti sen pienen hetken, minkä mahdollisesti pystyivät. Se ei avautunut. Syynä saattoi olla keskipakoisvoiman aiheuttama paine. En tiedä tätä varmaksi.

- Itse en edes yrittänyt päästä liukuovelle päin. Siinä oli liikaa ihmisiä edessä. Olosuhteet olivat niin rajut, etteivät siellä pystyneet tekemään mitään edes ne, joilla on habaa saati ne pienet tytöt siinä välissä.

Koneen syöksyvauhti kiihtyi korkeusmittarin mukaan yli 300 kilometriin tunnissa. Se putosi yli 4 000 metristä maahan noin 50 sekunnissa.

Keskipakoisvoimasta voi saada käsityksen nopeasti pyörivässä karusellissa, missä tuntuu kuin painuisi karusellin ulkokehää kohti.

Keskipakoisvoima vaikutti turmakoneessa niin, että hyppääjät liimautuivat paineen voimasta seinille. He eivät sen jälkeen pystyneet tekemään mitään.

Lentäjä poistui ensin, onneksi. Mäkelä näyttää punaista nappia laskuvarjoreppunsa selkäosassa. Napin takana oleva elektroniikka haistelee vapaapudotusta ja on tärkeä osa hyppääjän turvavälineitä.

Automaattinen painelaukaisin avaa tarvittaessa varavarjon noin 230 metrin korkeudessa. Päävarjoa ei noissa metreissä enää avata.

Kaikkien koneeseen sisälle jääneiden varjot pamahtivat auki, kun kone oli ratkaisevassa korkeudessa. Kone täyttyi laskuvarjokankaasta.

Kaksi hyppääjää ja normaalia varjoa pienemmällä pelastusvarjolla pelastautunut lentäjä olivat tuossa vaiheessa jo ulkona.

Nopean ratkaisun tehnyt lentäjä saa Mäkelältä kiitoksen.

- Jos hän ei olisi lähtenyt omasta ovestaan ulos, emme me kaksi hyppääjääkään olisi sieltä pois päässeet.

Toinen pelastuneista hyppääjistä on harrastuksensa alkutaipaleella. Hänellä oli pääsiäisenä koossa vasta 70 hyppyä.

- Muistan hänen lasittuneen katseensa edessäni: mitä tapahtuu?

- Työnsin kaverin kohti lentäjän auki jättämää ovea ja näin, miten hän pääsi ulos.

Männyt pehmensivät pudotusta. Eteneminen oli hyvin hankalaa.

- Ennen ulospääsyä myös minun on pitänyt ylittää jotenkin lentäjän tuoli. Otin jopa ohjaussauvasta kiinni kokeillakseni, voisiko konetta vielä vakauttaa.

Ehtikö Mäkelä yhtään havainnoida sitä, kuinka matalalla kone jo oli?

- Näin ikkunasta, että tosi matalalla. Mittaria en ehtinyt katsoa, hän kertoo.

Painelaukaisin avasi Mäkelän varavarjon korkeusmittarin mukaan 230 metrissä.

Se tarkoittaa suunnilleen samaa kuin hyppäisi laskuvarjolla Näsinneulasta.

- Planeetta tuli todella nopeasti vastaan, Mäkelä kuvaa.

Koneesta hän ei tehnyt mitään havaintoa.

200 metrin korkeudessa Mäkelän vauhti maata kohti oli vielä hurja: yli 200 kilometriä tunnissa.

Varavarjon avautuminen hidasti putoamista, ja puiden latvoihin tarttunut varjo pysäytti lopun liikkeen.

Mäkelä suojasi päätään käsivarsillaan ja käänsi kylkeään niin, että isku maahan lieventyisi. Hän osui mäntyihin, jotka jarruttivat pudotusta.

Onnettomuuspaikalta otetuissa lehtikuvissa näkyy hänen repeytynyt varjonsa.

Lentokone roihusi putoamispaikan lähellä täydellä liekillä.

Shokki sekoitti ajatukset. Mäkelä tunsi niskassaan ja selässään kipua, mutta muuten ei mitään. Liitopuku suojasi hyvin naarmuilta.

- Riisuin kamat ja panin mittarit taskuuni. Lähdin kiertämään konetta ja tajusin, ettei mitään ole tehtävissä, hän kertoo.

- Otin jostain syystä palasen tuulilasin pleksiä käteeni. Kuin muistoksi, en tiedä. Kuulin happipullojen suhisevan.

Putoamispaikalta on välimatkaa Jämin ilmailu- ja vapaa-ajankeskukseen kilometri. Laskuvarjokerhon väkeä ja pelastajia riensi paikalle muutamassa minuutissa.

- He kysyivät, mitä tapahtui ja onko muita elossa. Minulla oli aluksi väärä muistikuva, että olisin työntänyt kaksi kaveria edeltäni ulos. Siksi siellä haettiin hetki neljättä eloonjäänyttä.

- Olin shokissa ja etsin hukassa olevia aurinkolasejani niin kuin niillä olisi jotain väliä. Menin lentäjän juttusille. Hänellä olivat nilkat huonona. Toista hyppääjää en siinä tavannut.

- Pian ambulanssi vei minut kerholle, minne jätin mittarini luotettaville kavereille. Sitten lähdettiin kohti Tampereen yliopistollista sairaalaa.

Vaimo ajoi samalla autoa. Samaan aikaan Mäkelän avovaimo Maarit Horttanainen ajoi Tampereella kohti kotia. Hän oli ollut kyläilemässä ja lenkkeilemässä ystävänsä luona.

- Odotin Markoa kotiin illaksi. Puhelimeni soi ajon aikana ja ystäväni kysyi, että ei kai Marko ole enää Jämillä.

- On se, sanoin.

- Tiesin, että aamu-unisena hän hyppäisi vasta iltapäivällä.

Kaveri kehotti ajamaan tien sivuun ja pysähtymään. Hän kertoi onnettomuudesta sen vähän, mitä tiesi.

- Järkytyin pahoin ja yritin soittaa Markolle. Hän ei vastannut.

Siitä alkoivat Horttanaisen elämän pisimmät minuutit.

- Vähän ajan päästä Marko soitti minulle, ja helpotus oli valtava. Voin kuvitella niiden läheisten tilanteen, joiden puhelin ei soinut. Se on mielessäni jatkuvasti, Horttanainen kertoo.

Henkinen toipuminen kesken. Marko Mäkelän puhelin soi ja piippasi tekstiviestejä tauotta. Tieto levisi salamana myös vanhempien talvehtimiskotiin Espanjaan. Isä soitti heti ja sai kuulla pojan olevan kunnossa.

Mäkelä pani nopeasti Facebookiin lyhyen päivityksen, jotta kaverit saisivat tietää hänen olevan yksi pelastuneista.

Sairaalassa todettiin, että Mäkelä selvisi onnettomuudesta vähin vammoin. Selkää ja niskaa jomotti, ja kämmenselässä oli pisaman kokoinen nirhauma. Ei muuta.

Henkinen puoli oli toinen juttu. Mies oli täysin tolaltaan. Lääkäri määräsi kahden viikon sairausloman, jotta hän pääsee alkuun henkisessä toipumisessa.

Toipuminen on yhä kesken. Sen huomaa, kun Mäkelä haastattelun yhteydessä yrittää avata läppäriltä kuva- ja videolinkkejä selventääkseen lentokoneisiin ja hyppäämiseen liittyviä teknisiä yksityiskohtia.

Päreet palavat, kun linkit eivät aukea tarpeeksi nopeasti. Se ei ole Mäkelän tapaista.

- Olen kummalla tavalla äkäinen, ja pinna on tiukalla.

Mäkelä tietää, että ärtymys kuuluu traumanjälkeisen stressihäiriön oireisiin.

- Olen saanut kriisiapua alusta asti, ja puhuminen on auttanut.

Paluu taivaalle viikko onnettomuudesta. Ammattiavun lisäksi Mäkelä arvostaa häntä tukenutta ja kuunnellutta hyppääjäyhteisöä. Miestä on halattu kaksin käsin enemmän kuin koko tähänastisen elämän aikana yhteensä.

Taivaalle hän palasi runsas viikko onnettomuuden jälkeen Utissa Suomen laskuvarjokerhon hyppytapahtumassa.

- Elämä pitää elää nyt. Se ajatus on vahvistunut entisestään, Mäkelä sanoo.

- Surulle on oma aikansa, mutta sen jälkeen minun on elettävä kavereidenkin edestä. Niin he haluaisivat.

Kuolemalta varjeltuneiden suuri kysymys seuraa myös Mäkelää.

- Miks just mä? Tämmöinen 40-vuotias mies, kun mukana oli pariskuntia ja nuoria, joiden elämä oli päässyt vasta vauhtiin.

- Minulla on lapsi, mutta siellä takana istui kaveri, joka oli kahden lapsen isä, hän sanoo.

Mäkelä palaa enkeleihin, joiden tunsi nykäisevän hänet ulos koneesta viimeisellä sekunnilla.

Hän kaivaa kaapista esille uuden, täysvalkoisen liitopukunsa.

- Tilasin tämän jo helmikuussa, enkä ymmärrä, miksi valitsin hankalan, valkoisen värin.

- Nyt ymmärrän. Tästä tuli minun enkelipukuni.


Lue myös nämä


Kirjoita kommentti

Perustele, kirjoita selkeästi, älä vähättele ihmisiä, ÄLÄ HUUDA. Pysy aiheessa ja muista käytöstavat. Kommentit luetaan ja tarvittaessa muokataan ennen julkaisua.

Meillä on nollatoleranssi alatyyliselle ilmaisulle, henkilöön käyvälle arvostelulle ja vihamielisyydelle. Emme julkaise kommentteja, joiden ainoa sisältö on negatiivinen mielipide vailla perusteluja. Jätämme julkaisematta myös ne kommentit, joissa ei lainkaan piitata oikeinkirjoituksesta kuten isoista alkukirjaimista tai välilyönneistä.

Kiitos etukäteen rakentavasta kommentistasi!

Etusivullamme juuri nyt: